Sinä vuonna kesä oli Kuuralehdon laaksossa sateinen ja kylmä, ja talvi tuli aivan yllättäen ja aivan liian aikaisin. Lumi peitti maan valkoiseen vaippaansa peittäen alleen kaiken sen, mitä ei oltu ehditty pelastaa pakkaselta.

Hädin tuskin oli edes satoa korjattu talven varalle talteen kellareihin.

Sitä vähää, mikä joten kuten kivuliaasti oli kasvanut, sillä sato oli heikko sateiden ja kylmyyden vuoksi, eikä juuri mikään ollut kasvanut.

Amanda ja Calle tekivät kaikkensa saadakseen Erikin ja Fian keittiöön hoidettua edes vähäisimpiä tavaroita suuren perheen tarpeisiin heidän itsensä ollessa edelleen Ranskassa uudella tilallaan. Niinpä keittiöön saatiin uusia hyllyjä, joille Amanda sai hankittua purnukoita, mihin säilöi sitä, mitä käsiinsä sai.

Satamassa vierailevilta laivoilta, löysi nimismies hieman erikoisempia hedelmiä, mutta ne eivät kuulemma kovin kauaa säilyisi, joten niistä ei ollut pitkäksi talveksi mitään hyötyä, koska ne oli hetimmiten syötävä.
Juustoa sai nimismies paluumatkallaan torimyyjältä, joka viimeistä lohkaretta myi korkeaan hintaan huomatessaan, kuka asiakkaansa oli.

Keittiönurkkaus alkoi täyttyä purkeista, mutta niiden sisältö oli vähintäänkin epäilyttävä. Ruokittaisiinko mokomilla kokonainen perhe lapsenhoitajineen ja sukulaisineen..

..sillä vaikka purkkeja olikin, ne olivat pieniä, eikä leipääkään juuri saatu leivottua viljan vähyyden vuoksi...

Tälläkö ruokamäärällä Erikin ja Fian pitäisi ruokkia perheensä?

Ei ollut paljon apua Amandan säilömistä muutamasta harvasta marja-, sieni ja hillopurkistakaan.. Joten Amanda leipoi marjapiirakan, jotta saisi itse kahvin kanssa hieman juhlistaa Callen paluuta satamakäynniltä.

 Nimismies oli tuonut mukanaan myös sitruunoiksi kutsuttuja hedelmiä, mutta he eivät keksineet, miten niitä voisi hyödyntää, joten jättivät korin lattialle maistettuaan oudon happamia hedelmiä. Uuden uutukainen kaappi odotti  myös vetimiä laatikoihinsa, mutta kaupasta ei löytynyt mitään siihen tarkoitukseen sopivaa. Ruokatavaroiden tulon loputtua kauppiaalle myyntiin, tämä oli sulkemassa kauppaa..

Tästä tiedon saatuaan Amanda ja Calle päättivät lähettää Lilin nopeasti ostamaan kaupasta, mitä ikinä sieltä löytyisi. Lili kaappasi viitan harteilleen ja lähti matkaan viimaan ja pakkaseen. Pakkanen puri hetkessä hänen poskensa punaisiksi. Tie oli hankala tarpoa, mutta Lili jatkoi matkaansa päättäväisesti, sillä hänkin ymmärsi, että ruokaa oli saatava.

Kotimatkalle hän sai kelkkaansa muutaman vaivaisen paketin..

Mutta hän oli saanut hankittua kaupasta kummalliset kengät, joihin heti ihastui. Hän oli nähnyt joskus joen jäällä ihmisiä, jotka olivat luistaneet pitkin liu´uin sauvalla vauhtia työntäen, ja heidän menonsa oli näyttänyt niin helpolta, että Lili päätti ostaa liu´uttimet myös itselleen kotimatkaa varten, sillä matka lyhenisi puoleen, mikäli pääsi oikaisemaan liukkaan jään poikki.

Ja rahaa jäi yli vaivaisten voipakettien ostamisen jälkeen. Sama jos ostikin niillä jotain muuta tarpeellista..

Laitettuaan luistimet jalkaansa, Lili kokeili varovaisesti kävellä jäällä.

Sittten hän liu´utti jalkojaan, kuten oli nähnyt muidenkin tehneen. Oi, kuinka se oli hieno tunne. Lili ihaili hienoja kippurakärkisiä luistimiaan. Ne olivat hienoimmat luistimet, mitä hän oli nähnyt. Kauppiaalla oli ollut tarjolla  myös rumat ruskeilla nauhoilla kenkiin sidottavat terät, mutta niitä Lili ei ollut huolinut.

Hän nosti helmojaan ja luisteli pitkin poikin jäätä uuvuksiin asti. Oi, kuinka se olikaan upeaa!

Väsyttyään lopulta luistelemiseen, hän palasi SiniseenHetkeen, jonka keittiössä Amanda istui pöydän ääressä. Lili laittoi ostamansa voipaketit pöydälle. - Nämä ostaa, Lili sanoi Amandalle suomeksi, sillä hän oli oppinut jonkin verran kieltä. - Ei ole muu. Loppu.

-  J´achete! Lili huudahti innoissaan luistimia näyttäessään. Ostaa nämä! Bon, tres bon!

 Calle oli laittanut lampetit eteisen seinään.

Hän tarkasteli kauempaa, olivatko lampetit samalla kohdalla. Saatuaan työnsä tehtyä, hän oli palannut keittiöön Amandan ja Lilin seuraan.

Hän oikaisee itsensä penkille kahvit juotuaan ja miettii kuunnellen Amandan selostusta tilanteesta. Kyllä hän tosin itsekin oli jo miettinyt ratkaisua. Satamassa käydessään hän olikin keksinyt mielestään parhaimman keinon selvitä talven yli vähillä tavaroilla, vaikka tiesikin ratkaisun olevan Amandalle kovin vaikea kestää, koska Amanda odotti saavansa taas perheen koolle. Amanda niin mielellään haluaisi kertoa Erikille ja kaikille nimismiehestä...

- Tässä on rahaa Lilille laivamatkaa varten, selitti Calle. Nyt on Lilin lähdettävä Ranskaan ja vietävä kirje Erikille ja Fialle, etteivät tule takaisin Suomeen talveksi. He pärjäävät siellä etelässä nyt paremmin, ja me pärjäämme täällä, mitä vähemmän meitä on. Joten lähteköön Lili saman tien laivan mukaan.

Amanda oli pyörtynyt, ja kaaduttuaan lattialle keittiön tuoli rikkoontui, mutta siitä nimismies ei piitannut, sillä hän ryntäsi lattialla makaavan Amandan luokse.

Nimismies oli saanut ohjeita, että pyörtyneen henkilön jalat pitäisi nostaa ylös, mutta mitenkäs sitä hameeseen pukeutuneelta naiselta jalkoja ylös nostetaan. Moista touhua säädyttömänä pidettäisiin. Joten hän ravisteli Amandaa yrittäen saada tämän toipumaan.

Kun jalkojen nosto oli näin poissa pelistä eikä ravistelut tuottaneet toivottua tulosta, keksi nimismies hakea nopeasti toisesta huoneesta Amandan suihkepullon. Kamferttitippoja hän oli myös kuullut käytettävän tällaisissa tilanteissa. Kamferttia tai ei, pullon sisältö tuoksui sen verran epämiellyttävän voimakkaalle, että nimismies päätti kokeilla ja suihkautti Amandan nenää kohti aimo tujauksen. Hätä kun ei lue lakia. Niinpä Amandakin virkosi.

- Paleleeko sinua, Amanda, nimismies kyseli hätääntyneenä. Haenko sinulle torkkupeiton harteillesi?
- Eihän nyt toki tarvitse, Amanda siihen totesi. Oli vain aika järkytys tuo, mitä sanoit. En tiennytkään moisesta asiasta. Missä siis vaimosi on? Ja lapsesi?

- Tulehan, Amanda, salonkiin istumaan, nimismies sanoi ja he menivät huoneeseen, johon oli yllättäen ilmestynyt uusi pöytä sohvan eteen. - Kas, Amanda huomautti. Mistäs tuo on tänne ilmestynyt? Oletko hankkinut meille pöydän?

- Hmm, nimismies myhäili. Mutta sinä varmaan haluat tietää minusta lisää, joten kerronpa sinulle hieman elämästäni. Annan tapasin hänen ollessaan piikana Granrotheilla. Menimme naimisiin ja Anna ilmoitti meidän saavan perheenlisäystä. Ollessani vanhan nimismiehen mukana Lapinperukoilla pitkään kestävällä työmatkalla, saimme ikäviä uutisia kesken matkan. Annan omaiset ilmoittivat vanhalle nimismiehelle Annan saaneen lapsen, mutta molemmat olivat kuolleet. Niin rakas Annani kuin meidän lapsemmekin. Lohdutukseksi Annan omaiset antoivat minulle tämän pöydän, koska Anna oli pitänyt siitä kuulema kovasti.
- Voi, kuinka ikävää, Amanda nyyhkäisi.

- Aivan, nimismies halasi Amandaa. Mutta tarina ei pääty tähän. Sillä sattuipas niin, että työni ohessa silmiini osui monenmoisia asiakirjoja. Tällaisista papereista löytyikin yllättäen tieto, että lapseni ei ollutkaan kuollut, ainoastaan lapsen äiti menehtyi. Minulla on siis poika. Aloin jäljittämään häntä ja ilmeisesti olenkin hänet löytänyt...
- Herranen aika! Huudahti silloin Amanda. Et kai sinä tarkoita, että.. että..!
- Älä vain pyörry taas! Nimismies töksäytti tarraten Amandaan kiinni. - Kyllä vaan, kultaseni. Minä olen Erikin isä! Annan sukulaiset ottivat lapsen hoiviinsa ilmoittamatta minulle lapsen eloonjäämisestä, koska ajattelivat lapsen paremmin pärjäävän heidän luonaan. Minun työhöni kun kuului matkustella paljon. Erik on poikani, ja hänen sekä tyttäresi lapset ovat siis minunkin lapsenlapsia! Te olette minun oikea perheeni.
- Mutta voi, Calle, Amanda niiskutti. Kuulehan! Sinulla on myös tytär jossain. Hänen nimensä on Emile. Näin kerran kauan sitten kirjeen, jonka Erik oli kirjoittanut, ja se oli osoitettu Emile-sisarelle.. Heidän täytyy siis olla kaksoset ihan kuin sinä ja sinun siskosi. Ja molemmat ovat elossa.

- Mutta tämähän ei ollutkaan järkyttävä vaan oikein iloinen uutinen, Carl-nimismies sanoi. Yhtäkkiä olenkin kahden lapsen isä, kun koko tähän astisen elämäni ajan luulin olevani aivan yksin maailmassa. Mutta nyt haluan näyttää sinulle pöydän, jonka lahjoitamme nuorten perheeseen. Ymmärrät myös varmaan paremmin, miksi annan kalusteita heille. Tässä on meille aivan liian hieno pöytä, jonka sain vanhalta nimismieheltä.

- Ja tässä on vanhan nimismiehen rouvan jäämistöstä peili. Sen me varmaan maalautamme pöytään sopivaksi, Calle-nimismies mietti.

Maalari tilattiin tuota pikaa paikalle, ja hän loihti peilille aivan uuden ilmeen.

Maalari kävi ilman lupaa puhdistamassa pensselinsä salissa olevaan kaappiin peilin maalattuaan, koska hänen mielestään kaappi tarvitsi hieman koristelua hyllyjen ollessa lähes tyhjiä.

Onnellisina puuhasivat Amanda ja Calle lastensa Erikin ja Fian asunnon kalustamistoimissa ja veivät uudet kalusteet SinisenHetken eteiseen.

He nostivat eteiseen myös Egyptistä peräisin olevat aarteet.

Lopputulokseen he olivat oikein tyytyväisiä. - Tässä on hyvä alku, tuumasi Amanda Callensa kyljessä kuhertaen, sillä hän tunsi nimismieheen nyt aivan uudenlaista läheisyyttä. - Kyllä Erik ja Fia saavatkin kauniin kodin.

Eräänä varhaisena aamuna Amanda kattaa pöytää.

Mietteissään hän hakee pöytään monen sortin tarjoiltavat...

Hän kattaa pöytään runsaan aamiaisen heille kahdelle, itselleen ja nimismiehelle...

Kurjenpolven emännältä saamansa siemensipulit hän on kasvattanut isommiksi, mutta hajamielisenä unohtaa ne sivupöydälle, sillä tavallisuudesta poiketen, Amanda on kovin rauhaton ja mietteliäs...

Amanda kutsuu nimismiehen syömään...

Nimismies katsoo kysyvästi moista ruokamäärää. - No mutta, Amanda! Nimismies huomauttaa, eiköhän tässä ole aivan liikaa ruokaa meille kahdelle.

- Kukas se on se Sigfrid Granroth? Tiedätkö mitään henkilöstä? Amanda kysyy ottamatta murentakaan lautaseltaan vaan tuijottaa nimismiestä tiiviisti silmiin.

- Aah, hengähtää nimismies. Hän katsoo Amandaa ja tuumaa: Taitaapa se olla nyt totuuden aika...

Nimismies nousee pöydästä ja poistuu jonnekin. Kohta hän kutsuu Amandaa odottaen tätä eteisessä vanhan kuluneen matkalaukun kanssa, jonka on avannut...

-Tässä on minun elämäni tarina, Amanda, nimismies näyttää. Tässäpä se on hyvinkin. Otahan mukava paikka, niin näytän sinulle jotain...

Niinpä Amanda nostaa salongista rahin, jolle hän istahtaa katsomaan valokuva-albumia, jonka nimismies hänelle ojentaa. -Siinä ovat minun perheeni jäsenet, nimismies kertoo. Nämä ovat ainoat muistot omista sukulaisistani.

-Hän on minun äitini, nimismies selittää Amandan katsoessa erästä kuvaa. Katsohan, minä synnyin suurilapsiseen perheeseen, jossa oli poikia toinen toisensa perään syntynyt. Kun minä synnyin, kanssani yhtä aikaa syntyi perheeseen tyttö, kaksoissisareni, joka näin ollen oli perheen ainoa tyttölapsi. Perhe ei ollut kovin varakas, ja elämä oli kovaa, joten äitini taakkaa helpottaakseen, isäni vei minut kasvattilapseksi toiseen perheeseen. Silloin oli melko tavallista, että lapsia luovutettiin kasvattilapsiksi eikä minunkaan kohtaloni ollut mitenkään erityinen. Tosin kasvattivanhempani eivät olleet sukulaisiani, kuten monissa tapauksissa oli. Siinä kasvattiperheessä vartuin sotaväkeen lähtöön saakka työtä tehden ja kuta kuinkin tavallista elämää eläen. Muustahan minä en mitään tiennyt.

-Sotaväestä tultuani menin ilmoittautumaan paluustani pitäjän nimismiehelle, kuten asiaan kuului, nimismies jatkoi tarinaansa. Silloin nimismies toi minulle matkalaukun sanoen: -Poikani, sinun täytyy tietää, että olen kovin pahoillani puolestasi, mutta kasvattivanhempasi ovat kuolleet eikä sinulla ole enää paluuta entiseen, sikäli mitä minä olen ymmärtänyt perheen vanhimpien sukulaisten puheista. Tässä on matkalaukku sinua ja tavaroitasi varten, vanhempi nimismies sanoi. Minäpäs haen valokuvat, jotka toimitettiin sinulle annettavaksi. Voit mennä omiesi luo.. - Ei, vastasin silloin vanhemmalle miehelle. Kyllä miehellä täytyy sen verran ylpeyttä olla, että omillaan pärjää, kun kerran pois on annettu.

-Mutta nuori kun olin ja näin kaikkien veljieni valokuvat, purskahdin itkuun, vaikka yritin kuinka esittää urhoollista, nimismies tarinoi. Silloin tämä vanhempi nimismies esittää minulle ratkaisun, jonka vuoksi minä nyt olen se, mikä olen.. Hän nimittäin sanoo mielellään ottavansa minut luokseen ja tarjoavansa minulle tien nimismiehen ammattiin, koska tuntee minut eikä halua hänkin jättää minua heitteille.

Niinpä sitten jäin nimismies Granrothin oppiin, ja hän oli minun oppi-isäni, jos niin voin sanoa. Siinä talossahan minä asuin, mutta kun aika jätti vanhasta herrasta, oli minun vuoroni jälleen siirtyä eteen päin elämässäni. Tässä on siis minun yhdet sukulaiseni, jotka elämä minulle antoi...

-Oliko se kuvassa ollut nuori morsian sinun sisaresi? Kysyy Amanda heidän ehdittyään takaisin aamiaispöytään.

 Nimismies katsoo pitkään Amandaa. Hiljaa hän kuiskaa: - Hän on minun lapseni äiti..

Ehdittyään hädin tuskin tajuta kuulemaansa, Amandan silmissä mustenee ja hän putoaa tuolilta lattialle pyörtyneenä...

Erik sai usein kiitollisen kuulijakunnan omista lapsistaan, jotka silmät pyöreinä kuuntelivat tarinoita isänsä hurjista seikkailuista. Isä tietenkin oli lapsille suuri sankari. Kuten tässäkin tarinassa käy ilmi...

Erik kertoo: - Kerran tutustuin outoon kansaan. He kutsuivat itseään nimellä Swap-kansa. Heihin kuului useita alarotuja, mutta kaikille yhteistä oli, että he olivat oikein pieniä, kääpiöitä suorastaan. Siis meihin verrattuina. Ja heitä asui joka maailman kolkassa. Minä tapasin näistä kansoista joitakin...

- He pitivät toisiinsa yhteyttä viestimällä omituisella tavalla, jota kukaan ei ymmärtänyt, mutta niin he aina jotenkin onnistuivat saamaan kaukaisten heimojen toisilta jäseniltä itselleen tärkeitä tavaroita jopa maan toisilta laidoilta. Ja tietenkin he lähettivät takaisin jotakin saajalle otaksumaansa yhtä tärkeää, koska harvoin, jos milloinkaan toiveita suoraan esitettiin. Saattoihan olla, ettei toisella ollut juuri tuota haluttua tavaraa, ja sehän olisi saattanut antajansa hirveään häpeään. Tällaisen välttämiseksi ei siis ollut mitään syytä tahtoa jotakin vaan otettiin mitä saatiin. Joskus minäkin vein laivallani tuota tavaraa maailman ääriin...

- Toisinaan onnistuin saamaan itsekin kotimme kalustukseen täydennystä, kuten tämänkin rahin, Erik muisteli. Se on saatu Meän tyärten Syksy-Swap-Mini-Heimosta.
Samoin kuin muissa heimoissa, tässäkin eleltiin vaihtotaloudessa. Jokainen sai täydennystä koteihinsa toisten valmistamista tavaroista. Tämä oli oikein suotuisaa yhteiseloa. Toiset heimot ja niiden jäsenet koettiin hyvin tärkeinä omalle olemassaololle, ja toisten tekemiä tavaroita arvostettiin asettaen ne kunniapaikalle omassa huushollissa.

- Erään tällaisen heimon alanimi oli Lapset-Swap-heimo, Erik jatkaa. Tässä kuvassa on muutama Lapsi-Swap-kansan jäsen ikuistettuna. Tämä heimo löytyi jostakin kaukaa. He olivat hyvin rauhaa rakastava kansa. He lähettivät kaikille heimon jäsenille samanlaisia tavaroita, jottei kukaan jäänyt mistään paitsi eikä kenenkään tarvinnut kadehtia toista. Näin taattiin rauha jäsenten kesken.

- Minäkin sain osani tavaroista tavattuani tällaisen heimon jäseniä, Erik tarinoi. Mutta Johan on jo niin tavaroiden lumoissa, etteivät hänen korvansa enää kuule isänsä tarinaa. - Haa, tässä olen, Suuri Seikkailija, Erik Punaparta! Ja tässä on aarrekarttani! Varokaakin astumasta tielleni aarretta etsiessäni tai survon miekallani viiksenne poikki! Tai ainakin hattujen sulat, elleivät viikset vielä ole kasvaneet!

Kilttinä, hyvin kasvatettuna tyttönä, Fanny yrittää kuunnella kohteliaasti isäänsä ja saada jotain tolkkua tämän puheista, vaikka ilmiselvästi lattialla oleva nuken sänky kiehtoo hänen mieltään eikä hän tahdo saada silmiään irti moisesta aarteesta. - Isi, hän supattaa. Pissattaa...

Tällä välin alempana kerroksessa Samuel ja Juulia ovat katsomassa pikku-Gretan perään äiti-Fian mentyä kylälle ruokatarvikkeiden hankintaan. Samuel löysi jotain mielenkiintoista ja unohti, mitä hänet oli määrätty tekemään. - Kasassa on! Hän huudahti. Tämä on niitä Lapset-Swap-heimolaisia. Katso, Juulia, kuinka pelottavat silmät tällä on! Tietenkin isä kertoo taas tarinaa  näiden kamalista kohtaloista enkä minä pääse kuuntelemaan, kun pitää vahtia Gretaa.

- Mikäs tämä sitten on? Samuel siirtyy tutkimaan toista tavaraa. Näinköhän ne heimolaiset ovat viestittäneet toisilleen? Sitä minä en oikein ymmärrä, miten ne pystyivät sellaiseen. Lähettivätköhän ne savumerkkejä?

- Hölmökös sinä olet! Huudahti siihen Juulia. Sellaista tekivät intiaanit, eikä Lapset-Swap-kansa ollut intiaaniheimo. Minä uskon, että ne olivat keijuja, maahisia tai jotain hyvin kummallisia olentoja joka tapauksessa, ja viestin veivät pienet linnut, koska he osasivat puhua eläinten kieltä. Näissä niiden kirjoissa puhutaan sellaisista tarinoista.

- Ainakin niiden elämä on ollut tosi hauskaa, Samuel totesi. Katso nyt tätäkin vekotinta. Olipa onni, että meillä on tämä toinen koti Ranskassa. Kuuralehtoon nämäkään tavarat eivät olisi ikinä löytäneet perille. Kuinka tylsää meillä silloin olisi!

- Niin, myönsi Juulia. Ilman näitä pieniä juttuja Gretaa olisi ällöttävä hoitaa. Nyt se sentään jaksaa istua tuossa roikkumatta koko ajan helmoissa. Näköjään on syönyt jo lautasensakin tyhjäksi. Mutta taas se kadotti mukinsa!

- No siinähän se muki onkin, Juulia sanoi helpottuneena. Äiti olisi antanut sapiskaa, jos kaikki katoaisi aina, kun me vahdimme Gretaa.

Mutta olisipa sellaista ainetta, millä saisi pysymään nuo vekottimet kiinni Gretan käsissä. En jaksa niitä jatkuvasti antaa hänelle. Saisit sinäkin auttaa hoitamisessa, Samuel, tai kerron äidille!

- Mutta minähän hoidan koko ajan, puolusteli Samuel. Minä viihdytän häntä!

- Katso vaikka, kuinka häntä naurattaa, kun kuulee pimpom-ääntä.

Samassa sisälle huoneeseen pelmahtaa Fanny Swap-kansan nuoran kanssa.

- Hei, mikä sinulla on? Kyselee Samuel. Tästä en olekaan kuullut isän kertovan! Mikäs tämä oikein on? Ja hän tarttuu Fannyn pitelemään nuoraan kiskoen sitä itselleen. -Isä kertoi, että tämä oli Lapset-heimon väline, jonka avulla he saivat voimaa jalkoihinsa, että pystyivät hyppäämään tosi pitkiä loikkia. Jotkut olivat kehittäneet sellaisen taidon, että saattoivat juosta tämän avulla samalla loikkien narun yli. Niin he pääsivät tosi nopeasti pitkiä matkoja etenemään kylästä toiseen. -Sitä taitoa minä haluan harjoittaa, Samuel tuumasi. Mitenkähän se onnistuisi?

- En anna tätä sinulle, kiljui Fanny. Isä lupasi tämän minulle. Hän sanoi, että sellaista harrastivat vain Lapset-kansan tytöt. - No, onpas pöhköä! Samuel tuumasi. Mutta tämän miekan tarinan minä tiedän!
Sillä se rauhaa rakastava Swap-kansa vei kaikki sotamiekat ja kilvet isän laivasta ennen kuin isä kerkesi silmiään räpsäyttää. Hyvä, että hän ehti pelastaa niiden käsistä tämän yhden itselleen. Niin hyväsydämistä ja leppoista väkeä oli se kansa. 

Kotirouva Kiinasta antoi minulle kultaisen kortin!