Pulpetti oli käyttämättömänä, eikä huoneessa ollut muitakaan merkkejä lasten läsnäolosta. Dagmar istui sängyllään ja piti katseensa väkisin pois pulpetista, sillä hän ikävöi niin kovasti opettajana olemista. Aika oli kulunut kuin siivillä, ja lapset olivat tuottaneet hänelle suunnatonta iloa. Mutta nyt... - Niin, niin, hän huokaili itsekseen. Aivan yksin täällä saan istuskella...
Hän oli aloittanut käsitöiden tekemisen, jotta aika edes jotenkin kuluisi rattoisasti.
Mutta ei kulunut kauaakaan, kun hän laittoi kutimen syrjään ja päätti lähteä Calle-nimismiehen ja Amandan seuraan.
Samaan aikaan Amanda oli eteisessä - Tule, Calle, nyt katsomaan, mitä se tytön hupakko lähetti tänne Ranskasta! Tällaisen - ei minkään!
- Älähän nyt, Amanda, toppuutteli Calle vaimoaan nähtyään esineen. Sehän on egyptiläinen patsas, ja täyttä kultaa, näemmä. Hmm, kelpo miniä minulla on!
- Kelpo ja kelpo, Amanda puhisi. Jos olisi ruokaa lähettänyt, niin se olisi tosi kelpo teko ollut.
- Mutta hänhän lähetti, sanoi siihen Calle. Laitetaanpas patsas paikoilleen ja mennään katsomaan kellaria.
Amandan ja Callen poistuttua paikalta, seisoi Dagmar pitkään kylpyhuoneessa oven takana. - Hänen miniänsä? Mitenkäs se niin sanoi? Calle?
Ennen kuin menivät kellaria katsomaan, Amanda ja Calle kiipesivät ylimpään kerrokseen, sillä Amanda halusi nähdä makuuhuoneen uudistuneen ilmeen.
- Kas, Amanda sanoi. Tällainen tästä siis tuli. Olinkin huolissani, koska tapettia oli liian vähän, mutta tämähän näyttääkin aivan hyvältä.
- Hyvä se on, Amanda sanoi. Uskon Fian pitävän tästä.
- Minä uskon myös poikani pitävän tästä, tuumasi siihen Calle tietämättä, että...
... joku kuunteli heitä salaa oven takaa.
- Ovatko ne ihan höperöiksi menneet? Dagmar supatti itsekseen kiiruhtaessaan alakertaan.
Hänen poikansa? Hupsuko se on? Vai onko niillä molemmilla menneet sukulaissuhteet sekaisin? Eivätkö he tiedä, keitä ovat? Dagmar mietti huolestuneena.
Dagmar hiipi hiljaa omaan huoneeseensa sulattelemaan kuulemaansa, kun taas Amanda pääsi katsomaan kellaria, johon nimismies oli lupauksensa mukaisesti rakentanut hyllyt ruokia varten.
Amanda ihasteli valtavaa ruokatavaralähetystä, joka oli saapunut Ranskasta.- Onhan se tyttö sentään ruokia ymmärtänyt lähettää.
- Miten paljon tavaraa! Amanda huudahti. Nyt meillä ei enää ole hätäpäivää.
Calle oli myös käynyt pyytämässä kalaa, jonka hän oli suolannut astiaan.
Niinpä he alkoivat yhdessä täyttää hyllyjä. - En tiennytkään, että jo pelkkä ruoan näkeminen voi joskus saada minut näin onnelliseksi, Amanda sanoi Callelle.
Osa tavaroista sijoitettiin hyllyjen alle...
Amandan leipomat leivät jäivät laatikkoon hyllyjen viereen.
Viinipullot laitettiin pystyyn hyllylle viinitelineen puuttumisen vuoksi.
Hyllyt täyttyivät tuota pikaa...
- En ole koskaan sitten lapsuusaikani nähnyt näin paljon ruokaa yhdellä kerralla, Amanda huokasi mielissään.
- Niin, vastasi siihen Calle verkkaiseen tapaansa. Kyllä me nyt hyvinkin talven yli selviämme, ja kuka ties toisenkin vuoden, jos niin huonoksi ajat menevät.
- Minun täytyy opetella tekemään noista sitrus..., Amanda aloitti. Mitä ne nyt olivatkaan? Ne pitää käyttää jotenkin. Ehkä löydän keittokirjan jostain, että tiedän, miten niitä voi hyödyntää.
- Minä rakennan tuohon vielä yhden hyllyn seinälle ja matalamman pöydän, niin saamme loputkin tavarat pois lattialta. Kunhan saamme vielä valot laitettua, niin tämä alkaa olemaan valmis.
Kommentit