Kuuralehdossa jokainen kotieläinkin on huomannut, että jotain tavallisesta poikkeavaa on tapahtumassa, niin paljon Kuuralehdon väki hääräilee touhuissansa. Puutarhaan hätistetyt eläimet eivät ole moksiskaan ihmisten kiireistä vaan katselevat pää kallellaan moista menoa.

Toki eläimetkin huomaavat uusien kasvien ilmestyvän yllättäen puutarhaan, mutta eivät ne piittaa kukista, koska niitä ei voi syödä.

Onneksi lapset ajetaan myös pois jaloista puutarhaan leikkimään, jotta koirat saavat tekemistä hieman tylsään olotilaansa. Fannyn kipittäessä leikkimään puutarhaan uusi juhlamekko yllään, häntä varoitetaan kovin sanoin sotkemasta itseään, sillä mekkoa ei ehditä enää pesemään, jos se likaantuu ennen tiettyjä juhlia...

Myös Lili pääsee sovittamaan juhlia varten ompeluttamaansa pukua.

Ompelija oli yllättäen tehnyt hieman omia koristeita pukuun, joista Lili oli arvatenkin iloinen. - Merci, hän nauroi ompelijalle, ja olipa Lili vihdoin oppinut sanan pari suomenkieltäkin, jota hän silti kovin vaikeaksi moitti, mutta kiittelipä kuitenkin ihan selkeästi ompelijaa: -Kiittos, kiittos. C`est trés beau robe f du soir!

Iltahämärissä koirat vinkuvat sisällä ja menevät ulko-ovelle, sillä puutarhasta kuuluu ihmeellistä rapinaa.

Ja kun Fanny kurkistaa ulos, näkee hän kaiteella jotain outoa, mitä ei vielä päivällä ollut nähnyt. Kaidetta pitkin kiemurteli pitkä köynnös.

Ja se kiipesi ylös seinää pitkin myös...Säikähtäneenä Fanny panee nopeasti oven kiinni eikä puhu kenellekään mitään köynnöksestä. Ehkä sitä ei aamulla enää olisi? Jospa se olikin vain unta?

Mutta kun aamu koitti, koko Kuuralehdon väki sai nähdä tuon uuden köynnöksen, joka oli kiemurtanut itsensä pitkin kaidetta seinille

 ja pitkin muurin harjaa... - Liekö taas Herbertin tekosia, mietti Amanda mielessään vaivihkaa, sillä nyt ei voinut moisesta asiasta ääneen mitään lausua. Vaan kylläpäs se siihen somasti sopii muurin kiviä koristamaan ja pehmentämään puutarhaa, joten olkoonpa hyvinkin siinä. Olkoonpa vain.

-Vaan voisipa sitä tuollekin paikalle hieman muutoksia tehdä, Amanda tuumi ja ryhtyi puuhaan.

Hän laittoi ruusuja Kurjenpolven emännältä lahjaksi saamaansa koriin ja jätti korin  puutarhaan kukkineen. Orkidean hän vei myös puutarhaan.

Hän haki SinisestäHetkestä toisen orkidean pihakaivolle menevän polun varteen. - Mutta kas, näitä kuuraisia marjoja en olekaan aiemmin huomannut, huudahti Amanda. Ketäs näistä on kiittäminen?

- No jaa, Amanda mietti, ehkä vielä pientä laittamista...

..niin eiköhän tästä saada hyvät puitteet juhliin...

Niine hyvineen hän kiirehti omaan makuuhuoneeseensa, tälläytyi hieman ja katsoi peiliin. - Voi sentään, hän huokasi. Tämä minulla oli silloin nuorena....

Samassa Dagmar tulla tupsahti huoneeseen Amandan perässä. -Sus siunatk.., hän tokaisi. Mitä ihmettä sinä hupsuttelet, vanha ihminen! Riisu heti pois moinen höpötys! Sellaiseen olet jo liian vanha!

Mutta Amanda ei kuule mitään Dagmarin puheesta, niin ajatuksiinsa hän on vajonnut. - Muistatko vielä, Dagmar, sen päivän, kun minut ja Herbert vihittiin, Amanda nyyhkäisee.
- Muistan toki, heltyy Dagmar, sillä eihän leskeksi jääminen Amandan vika ollut ja tokihan hän soi uuden onnenkin Amandan elämään. -Sinä olit todella kaunis morsian hääpuvussasi. Minä olin sinulle aivan kateellinen.. Ja Dagmar huokaisee myös omiin ajatuksiinsa uponneena. Sillä niin eri tavalla oli hänen elämänsä mennyt kuin hän olisi toivonut. Eipä silti etteikö hän onnellinenkin ollut, mutta silti. Niin monta mahdollisuutta, joiden valitseminen olisi vienyt aivan erilaisiin olosuhteisiin. Olihan hän lähtenyt monen monta kertaa kotoaan Pohjan perukoilta palkolliseksi milloin Ruotsiin, milloin vähän etelämmäksi Suomeen, ja tavannut nuoria miehiä, joiden katse oli hänessä viipynyt useammankin kuin yhden kerran, yhtä pikaista silmäystä pitempään, mutta joka kerta asetuttuaan vieraaseen paikkaan, olivat hänen äitinsä ja isänsä tulleet hakemaan hänet kotiin. Ja sinne hän oli lopulta jäänyt, koska niin monesti takaisin haettiin. Mutta pitipä lopulta pintansa ja opettajaksi alkoi. Vaan olisiko sittenkin pitänyt ottaa joku kylän pojista mieheksi eikä jäädä vihoittelemaan vanhemmilleen menetetyistä komeista miehistä, jotka asuivat hienoissa sukukartanoissa. -Höpsistä, oli äitikin sanonut. Eivät ne sinua vaimoksi asti huoli, kunhan joutessaan huvittelevat. Ja niinpä Dagmar oli päättänyt olla ottamatta ketään kylältäkään.

Mutta katsoessaan onnellista Amandaa, hän tosin mietti... Mutta turhaa kai sellainen enää oli.
- Kuulehan nyt, Amanda-rakas, hän nyyhkäisi. Tässä on sinulle uusi hattu, sillä ethän toki voi huntua enää käyttää. Säästetään se pikkutyttösille, kunhan heidän aikansa koittaa vihille mennä...