Kuuralehdossa elettiin odottavalla mielialalla. Amanda odotti iloista jälleennäkemistä tyttärensä kanssa, lapset odottivat taas saavansa kotiin molemmat vanhempansa, Lili odotti näkevänsä jälleen..., nimismies odotti myös jotain... ja Dagmar odotti mielenkiinnolla, mikä soppa olikaan edessä kaikkien kohdatessa vihdoin toisensa.

Niin, mitäs nimismies odottikaan? Hän ei katsellut Kuuralehtoon päin vaan eri suuntaan, etelään. Sinne, mistä saattoi hyvällä ilmalla nähdä laivan maston pilkahtavan. Mutta se, minkä hän näki, sai hänet haukkomaan henkeään..

Nimismies näki oudon puutarhan ilmestyvän eteensä. Se ei ollut Kuuralehdon laakson kenenkään asukkaan piha vaan ilmestys kaukaisesta tulevaisuudesta. Hän oli kuullut muinoin omien vanhempiensa kertovan tarinaa suvussa olleesta "näkijästä", joka ennalta katsoi tulevaisuuteen.
(Kuvassa pihallamme itse tekemäni ikioma ylpeydenaiheeni, sillan tekaisi mieheni kuitenkin. Arvaatte varmaan, mistä malli otettu Kuuralehdon puutarhaan :D)

Säikähtäneenä näkemänsä vuoksi, hän otti kiikarit pois silmiltään. Nyt oli hänkin nähnyt kauas tulevaisuuteen, satojen vuosien päähän. Hän laittoi kiikarit takaisin silmilleen ja kääntyi Kuuralehtoon päin, missä oli harmoninen iltapäivä meneillään.

Hups! Portilla juoksenteli koira. Mitäs kummaa siellä nyt on tapahtunut? Nimismies ihmetteli. Koiranpentu Kuuralehdossa! Pelkäävätkö ne jotain siellä, kun ovat koiran hankkineet?

Portilta pihan perälle katsottuna ei näkynyt mitään ihmeellistä. Ei ristinsieluakaan. Ei mitään liikettä.

Portin vierustalle oli ilmestynyt kukkapenkki. Ahaa, nimismies tuumi. Hyvinhän se kasvaa. Nimismies hymyili. Arvanneekohan Amanda?

Ehkä sen viereen voisi ostaa Amandalle jonkun patsaan? Jonkun, josta hän muistaisi minut aina  kulkiessaan patsaan ohitse. Mikähän se voisi olla?

Ja, kas! Siellähän he ovat, Amanda ja Dagmar. Ai, he tekevät käsitöitä. Dagmar näyttää kutovan. Mutta lankoja ei ole yhtään lisää lankakorissa. Hmm.

Tuollakaan ei näy ketään. Kas! Siellähän on ruukku, josta virtaa vesi...

Onpas ihmeellistä! Kuuralehdon puutarhassa on tapahtunut jälleen ihmeitä. Lampi on kuin onkin kasvanut ja ulottuu nyt sillan alle asti. Mutta enkös minä juuri äsken nähnyt näyssäni samanlaisen pihan? Lammessa uiskentelee hopeinen joutsen.

Tuulimylly näyttää edelleen seisovan lammen rannalla pionipensaan edessä.

Pihalle on ilmestynyt laattapolku, jota pitkin pääsee salaiselle portille.

Kuuralehdon naiset eivät ole millänsäkään moisten muutosten edessä. Aivan kuin kaikki olisi aina ollut näin eikä mikään olisikaan muuttunut. Eivätkö he tosiaan huomaa mitään, ihmettelee nimismies.

Kuitenkin kaikki on toisin eikä siinä kenenkään mielestä ole mitään outoa. Tämäpä merkillistä, tuumii nimismies kiikareidensa takaa.

Suihkulähteestä pulppuaa vesi kiiltävinä pisaroina tipahdellen lammen pintaan.

Amanda istuu tuolissaan kunnellen veden solinaa ja tuulikellon helähtelyä. Ne ovat ihanimmat äänet, jotka hän tietää.

Hänellä on uusi vastikään hankittu ompelulaatikko vieressään, mutta monenlaisissa mietteissänsä ollessaan ompeleminen ei ole pääasia.

Kyllähän siinä tarvikkeita olisi, jos jotain tahtoisi ommella, mutta Amanda katselee kaukaisuuteen ajatuksissaan. Milloinkas se nimismies oikein edellisen kerran täällä piipahti? Onkohan hän joutunut työmatkalle?

Mistähän se tuo kukkapenkki on tuohon ilmestynyt? Kysyy Amanda Dagmarilta, jolla asiasta ei ole mitään tietoa. -No, oletkos nyt vähän höperö? Dagmar tokaisee. Tuohan on ollut samassa paikassa iät ajat. Amanda puistelee päätään katsoen kukkia. Hän odottaa...