"Salakuljetusta on Pohjan perukoilla harjoitettu siitä saakka, kuin Suomi eroitettiin Ruotsista, ja on sen suuruus ja tavarain laatu riippuneet eroituksesta molempien maiden tullitaksoista... Woita ja lohta sekä jauhoja, joita tuodaan Wenäjältä kuletetaan salaa Suomesta ja kahwi, joka on huokeampaa Ruotsista, tuu`aan Suomeen.." luki Calle lehdestä.

- Tämä tietää yöpartiointia, Calle selitti. On taas joki jäässä ja toimitukset alkavat väylän yli. Kuulemma myös vaatteita, sokeria, tupakkaa, nuuskaa ja ruokaa kulkee väylän yli Suomeen... Jos saisin kiinni jopparin, saisin hyvät korvaukset kaikesta takavarikkoon saaduista tavaroista.

- Ai jai, Amanda henkäisi miettiessään, kuinka miehensä joutuisi tarpomaaan yön pimeinä hetkinä vaarallisilla teillä joppareita etsiessään.  - Niillähän saattaa olla aseetkin! Hän huudahti peloissaan miehelleen. Voi, voi, miten hirveäksi tämä aika muuttui, kun tuohon rajan laittoivat. Kyllä oli ennen kaikki paremmin, kun olimme yhtä maata Ruotsin kanssa ja kukin sai kulkea miten tahtoi omilla maillaan. Nyt venäläiset ovat vallanneet kaupungin ja kaupustelevat täällä kalliilla hinnalla tavaroitaan. Eikös siihen voi puuttua mitenkään? Onneksi meidän ei ole tarvinnut niitä kotiimme asuttaa, kuten niin moni on joutunut tekemään!

- Eiväthän ne halua nimismiehen kanssa sentään saman katon alle tulla, selitti Calle.. Estyisi heiltä silloin kaupankäynti...

Eikä siinä muu auttanut, nimismiehen oli lähdettävä partioimaan väylää Ruotsista saapuvilta joppareilta, jotka kaikkea mahdollista yrittivät millä keinolla hyvänsä Suomeen salaa kuljettaa. Vartioita oli virallisesti tunnetuilla ylikulkupaikoilla ja nimismiehet joutuivat tullimiesten apuna alueella partiointia pitämään.

Joppaukseen ryhdyttiin rahan takia, mutta monelle joppariksi alkaneelle se toi jännitystä elämään, sillä joppaus oli eräänlaista peliä tullimiesten tai nimismiesten kanssa. Ilta ja yö olivat joppausaikaa, joten siksi Callekin joutui yön selkään,  mutta toisaalta tämä toi jännitystä hänenkin elämäänsä. Olisihan se hienoa saada kiinni itse jopparikuningas, josta niin monenlaisia tarinoita kerrottiin... Kuka lie tämä mies sitten oli, sitä ei kukaan ollut vielä pystynyt paljastamaan. Vuosikausia hän oli tullimiehiä narrannut! Mitä jos hän, Kuuralehdon nimismies, nyt onnistuisi kiinniottamaan tämän miehen! Voi, sitä onnen päivää! Mainetta ja kunniaa se toisi hänen tähänkin astiselle hienolle uralleen!

Ja yhtäkkiä joku saapui nimismiehen näköpiiriin!

-Seis, siihen paikkaan! huudahti nimismies kohottaen aseensa väylältä tullutta hahmoa kohti. Kuka olet ja mistä tulet? Mitä sinulla on mukanasi?

- Älä ihmeessä osoittele sillä pyssylläsi! Hahmo herkesi sanomaan.  Olen vain rauhallinen kalastaja, joka on kotipirttiin menossa!

- Mitä sinulla on kelkassasi? Calle kysyi mieheltä epäilevänä.  Samassa ämpäri kaatui ja miehen kalasaalis kaatui hankeen nimismiehen silmien eteen. - Katsotaanpa hieman tarkemmin, nimismies lausui astellen eteenpäin pystypäin ylpeänä ammattinsa suomasta arvokkuudesta, vaikka pehmeässä hangessa polvia myöten joutuikin tarpomaan.

- Kas, hän sanoi silmäillessään miehen kelkan kyydissä ollutta laatikkoa, joka oli täynnään monenlaisia tavaroita. - Mitäs nämä kaikki oikein ovat? hän kysyi mieheltä. Ja mitenkäs nämä kalat on jo suolassa?

- Kas, se on kalasalaisuus, jota ei pidä mennä paljastamaan, mies totesi.

- Kas kun asia on nyt näin... mies jatkoi. Olen ollut kalassa kauan ja paljon evästä täytyy olla mukana. Vaimo huolehtii joka kerta tällaisen määrän mukaan ja enemmänkin, etten nälkää joudu näkemään. Kas, kun olen eväistä jo puolet syönyt kalastellessani!

Nimismiehen yrittäessä nähdä miehen kasvoja, tämä vetäisi nopeasti hatun silmilleen, mutta nimismies ei siitä joutanut välittämään, sillä hän huomasi miehen taskusta pilkottavan... - Ase! nimismies huudahti. Miksi sinulla on ase kalastaessasi? Ja viinaa näyttää olevan laatikossa! Onpahan myös sikarilaatikko! Et kai sinä ryökäle yritä jopata näitä väylän yli?

- Enhän toki, mies lausui rauhallisesti. Katsohan, kun minä tarvitsen viinaa saadakseni kalasaalista. Kalat tulevat avannolle, kun lorautan niille hieman napanteria. Kun ne siinä lisää kerjäävät ammun niitä pyssyllä. Siten saan isoja saaliita! Ja kun on tullut iso saalis, minä pistän sikarin palamaan. Se on juhlaa, se. Kai nimismies ymmärtää, mitä joskus miehen täytyy tehdä päästäkseen kotoa vaimoväen jaloista pois pyörimästä ja pienistä iloista yksin nauttimaan...?

- Näytähän rajapassisi, nimismies kehoitti miestä, kun ei oikein muutakaan keksinyt. Taisi tämä olla ihan rehellinen kulkija sentään. Mutta nimismiehen itsensä allekirjoittama passi todistaisi miehen oikeudet kuljettaa pieniä määriä rahaa sekä tavaraa.

- Kas, passi tipahti veteen, mies vastasi surkeana, sillä eihän Erik tunnistaessaan Callen partiomieheksi voinut omaa passiaan tälle näyttää. Erikin onneksi Calle ei tunnistanut häntä edes äänestä, sillä hänen äänensä tärisi kylmästä, ja päällänsä olevat vaatteet... Niin silloin jopattiin myös vaatteita Suomeen.

- Vai veteen tipahti? nimismies tahtoi selvityksen.

- No, katsos, mies aloitti, sehän nyt sattui sillä tavalla, että piti tarkistaa passista kuinka paljon tavaraa täytyykään syödä eväistä, jotta sallittu määrä ei ylittyisi palatessani takaisin kotiin. Mutta kyllä täytyy myöntää, että liikaa laittoi emäntä tavaraa. En millään jaksannut syödä tarpeeksi vähiin näitä kaikkia. Ja siinä miettiessäni, miten käy, jos nämä kaikki takavarikoidaan paluumatkalla eikä lapsille ole ruokaa viemisiksi, tipahti se passin ketale avantoon...

- Alahan siitä jatkaa sitten matkaasi, nimismies sanoi miehelle, joka katosi sen sileän tien potkukelkallaan yhtä äänettömästi kuin oli paikalle saapunutkin. - Kummalliset ovat kalastustavat nykyään tuolla nuorisolla, hän sanoi ääneen. Perin ovat outoja...

Kotiin päästyään Erik meni nopeasti työhuoneeseensa riisumaan yltään takkia, jonka sisätaskut pursuilivat tupakkiaskeista. - Läheltä piti! Hän naurahti iloissaan. Mutta kylläpäs se oli jännää. Olihan se Callen naama näkemisen srvoinen, ihan säälittää...

Seuraavana yönä ollessaan jälleen partiossa, nimismies pysäytti oudon kulkijan.

- Seis, huusi nimismies jälleen. Kuka olet ja mistä tulet?

- Pokoj! Kulkija vastasi. Mina olla Kir E Psevdonim. Mina kalasta!

- Missä sinun kalojen tappamispyssy on? Nimismies kysyi kulkijalta. Ja syöttiviina? Miksei kalat ole suolassa?

- Haa, kulkija alkoi nauramaan. - Voi, huva milisija. Kalat ei olla suolassa, ne olla tuoreita. Mina juuri ne kalasta. Ja mina juoda viina, ei kaada jokeen eika mina ammu kaloja. Vain hullu ruotsalaine teke niin. Mina kalasta hieno turkki paalla. Mina wenalaine. Saako menna jo? Kay katsoma tuolla jokissa olla paljo joppariita.

- Alahan laputtaa siitä sitten, nimismies sanoi ihmetellen molempina öinä tapaamiaan perin outoja kulkijoita.

- Eipähän tällaista elämää osannut arvatakaan täällä elettävän nykyään! Mutta missäs ne jopparit oikein piileksivät? Tämä piti olla niiden varma reitti!