Pohjan perukoilla sijaitsevaa kirkkoa ryhdyttiin rakentamaan keväällä 1684 ja se vihittiin heinäkuun 11. päivänä 1686, saaden silloisen Ruotsin kuningattaren mukaan nimekseen Hedvig Eleonoran kirkko. Länsipuolella oleva kellotapuli rakennettiin vuosina 1686 - 1687 ollen lajissaan vanhin säilynyt pohjalainen tapuli.
Niinpä siis kirkonmenojen jälkeen myös Amanda ja nimismies hakivat papin siunauksen avioliitolleen, koska jo vuonna 1734 kirkollisesta vihkimisestä oli tullut ainoa lainvoimainen keino solmia avioliitto.
Astellessaan kohti alttaria, Amanda nosti katseensa kirkon katossa roikkuviin upeisiin kruunuvalaisimiin. Uskomatonta, että häntä jännitti...
Hän yritti ajatella muita asioita siinä hitaasti kävellessään nimismiehen käsipuolessa. Häntä hymyilytti katsoessaan kattoholvissa olevaa maalausta, josta hänen isoisänsä oli aikoinaan kertonut, että sen oli joutunut kirkon valmistumisen jälkeen, silloinen kirkkoherra maalauttamaan korvaukseksi virkamiehille tekemästään pahoinpitelystä, josta hän sai kuolemantuomion ja erotettiin virastaan tehtyään väärän vihkimisen. Kuninkaan armo oli suopea kirkkoherralle, joka selvisi ankarista rikoksistaan sakoilla ja maalauksella, jota Amanda nyt katseli. Hmm, nyt ei ole väärä vihkiminen. Tämä tuntuu niin oikealta, mietti Amanda, joten pappikaan ei joudu vaikeuksiin.
Amanda ja nimismies menivät kuvattavaksi kirkkomaalle vihkimisen jälkeen.
Kylläpäs tuulenpuuskat ovat voimakkaita.
Nimismiehen uusi puku kimaltaa auringossa.
Amandan hääkimppu on sinivalkoinen nimismiehen lempivärien mukaan, vaikka sinisiä ruusuja olikin aika mahdoton löytää. Siinä hän sai apua Lililtä, joka tilasi morsiuskimpun jostain.
Pitkä laahus hulmuaa tuulessa.
Kuvissa täytyi olla ihan totinen. Hymyily ei ollut tapana siihen aikaan, kun kuvia otettiin. Yhtenä syynä saattoi olla huonot tai puuttuvat hampaat, joiden ei haluttu näkyvän. Köyhempi väki ei välittänyt vaikka hampaiden huono kunto näkyikin. Heille se oli tuiki tavallista eikä sitä vieroksuttu kuvissakaan, joita tosin aniharvoin köyhälistöstä pystyttiin ottamaan.
Amanda ja nimismies olivat parempaa väkeä, sehän näkyi jo häävaatetuksestakin. Yleisin väri hääpukuun oli musta, joillakin tosin saattoi seurana olla valkoinen huntu. Valkoinen väri morsiamen hääpuvussa oli kuitenkin yleistymässä. Ja monet, jotka Amandan nyt kirkkomaalla näkivät, katselivat pitkin silmäyksin hänen pukuaan. Että se vielä, vaikka on leski-ihminen, he supattivat, pukeutuu moisiin hepeniin...
Silloisiin tapoihin tietyissä kylissä, mistä nimismies oli kotoisin, kuului morsiamen käsien sitominen kirkosta poistuttaessa, jotta morsian ei karkaa ennen kotiinsa saapumista. Joissakin paikoissa morsian kiinnitettiin tuvan seinään sormilukolla niin kauaksi aikaa, että uskottiin hänen kotiutuneen uuteen kotiinsa. Myöhemmin tämä tapa muuttui sormuksen antamiseksi.
Kuvaamisen jälkeen he lähtivät hiljaa rinnakkain kulkemaan, sillä arvokkuus täytyi säilyttää eikä rupattelun katsottu kuuluvan hääparin käyttäytymiseen kirkon ja kodin välillä. Eikä yleensäkään ennen kuin he virallisesti olisivat pari, minkä katsottiin alkavan seuraavasta aamusta... Niinpä Amanda ja nimismies matkasivat hevosrattailla kohti Kuuralehtoa, jossa juhlat alkaisivat... Tervetuloa!
Niinpä siis kirkonmenojen jälkeen myös Amanda ja nimismies hakivat papin siunauksen avioliitolleen, koska jo vuonna 1734 kirkollisesta vihkimisestä oli tullut ainoa lainvoimainen keino solmia avioliitto.
Astellessaan kohti alttaria, Amanda nosti katseensa kirkon katossa roikkuviin upeisiin kruunuvalaisimiin. Uskomatonta, että häntä jännitti...
Hän yritti ajatella muita asioita siinä hitaasti kävellessään nimismiehen käsipuolessa. Häntä hymyilytti katsoessaan kattoholvissa olevaa maalausta, josta hänen isoisänsä oli aikoinaan kertonut, että sen oli joutunut kirkon valmistumisen jälkeen, silloinen kirkkoherra maalauttamaan korvaukseksi virkamiehille tekemästään pahoinpitelystä, josta hän sai kuolemantuomion ja erotettiin virastaan tehtyään väärän vihkimisen. Kuninkaan armo oli suopea kirkkoherralle, joka selvisi ankarista rikoksistaan sakoilla ja maalauksella, jota Amanda nyt katseli. Hmm, nyt ei ole väärä vihkiminen. Tämä tuntuu niin oikealta, mietti Amanda, joten pappikaan ei joudu vaikeuksiin.
Amanda ja nimismies menivät kuvattavaksi kirkkomaalle vihkimisen jälkeen.
Kylläpäs tuulenpuuskat ovat voimakkaita.
Nimismiehen uusi puku kimaltaa auringossa.
Amandan hääkimppu on sinivalkoinen nimismiehen lempivärien mukaan, vaikka sinisiä ruusuja olikin aika mahdoton löytää. Siinä hän sai apua Lililtä, joka tilasi morsiuskimpun jostain.
Pitkä laahus hulmuaa tuulessa.
Amanda ja nimismies olivat parempaa väkeä, sehän näkyi jo häävaatetuksestakin. Yleisin väri hääpukuun oli musta, joillakin tosin saattoi seurana olla valkoinen huntu. Valkoinen väri morsiamen hääpuvussa oli kuitenkin yleistymässä. Ja monet, jotka Amandan nyt kirkkomaalla näkivät, katselivat pitkin silmäyksin hänen pukuaan. Että se vielä, vaikka on leski-ihminen, he supattivat, pukeutuu moisiin hepeniin...
Silloisiin tapoihin tietyissä kylissä, mistä nimismies oli kotoisin, kuului morsiamen käsien sitominen kirkosta poistuttaessa, jotta morsian ei karkaa ennen kotiinsa saapumista. Joissakin paikoissa morsian kiinnitettiin tuvan seinään sormilukolla niin kauaksi aikaa, että uskottiin hänen kotiutuneen uuteen kotiinsa. Myöhemmin tämä tapa muuttui sormuksen antamiseksi.
Kuvaamisen jälkeen he lähtivät hiljaa rinnakkain kulkemaan, sillä arvokkuus täytyi säilyttää eikä rupattelun katsottu kuuluvan hääparin käyttäytymiseen kirkon ja kodin välillä. Eikä yleensäkään ennen kuin he virallisesti olisivat pari, minkä katsottiin alkavan seuraavasta aamusta... Niinpä Amanda ja nimismies matkasivat hevosrattailla kohti Kuuralehtoa, jossa juhlat alkaisivat... Tervetuloa!
Kommentit