Erik kertoo: - Kerran tutustuin outoon kansaan. He kutsuivat itseään nimellä Swap-kansa. Heihin kuului useita alarotuja, mutta kaikille yhteistä oli, että he olivat oikein pieniä, kääpiöitä suorastaan. Siis meihin verrattuina. Ja heitä asui joka maailman kolkassa. Minä tapasin näistä kansoista joitakin...
- He pitivät toisiinsa yhteyttä viestimällä omituisella tavalla, jota kukaan ei ymmärtänyt, mutta niin he aina jotenkin onnistuivat saamaan kaukaisten heimojen toisilta jäseniltä itselleen tärkeitä tavaroita jopa maan toisilta laidoilta. Ja tietenkin he lähettivät takaisin jotakin saajalle otaksumaansa yhtä tärkeää, koska harvoin, jos milloinkaan toiveita suoraan esitettiin. Saattoihan olla, ettei toisella ollut juuri tuota haluttua tavaraa, ja sehän olisi saattanut antajansa hirveään häpeään. Tällaisen välttämiseksi ei siis ollut mitään syytä tahtoa jotakin vaan otettiin mitä saatiin. Joskus minäkin vein laivallani tuota tavaraa maailman ääriin...
- Toisinaan onnistuin saamaan itsekin kotimme kalustukseen täydennystä, kuten tämänkin rahin, Erik muisteli. Se on saatu Meän tyärten Syksy-Swap-Mini-Heimosta.
Samoin kuin muissa heimoissa, tässäkin eleltiin vaihtotaloudessa. Jokainen sai täydennystä koteihinsa toisten valmistamista tavaroista. Tämä oli oikein suotuisaa yhteiseloa. Toiset heimot ja niiden jäsenet koettiin hyvin tärkeinä omalle olemassaololle, ja toisten tekemiä tavaroita arvostettiin asettaen ne kunniapaikalle omassa huushollissa. 
- Erään tällaisen heimon alanimi oli Lapset-Swap-heimo, Erik jatkaa. Tässä kuvassa on muutama Lapsi-Swap-kansan jäsen ikuistettuna. Tämä heimo löytyi jostakin kaukaa. He olivat hyvin rauhaa rakastava kansa. He lähettivät kaikille heimon jäsenille samanlaisia tavaroita, jottei kukaan jäänyt mistään paitsi eikä kenenkään tarvinnut kadehtia toista. Näin taattiin rauha jäsenten kesken.
- Minäkin sain osani tavaroista tavattuani tällaisen heimon jäseniä, Erik tarinoi. Mutta Johan on jo niin tavaroiden lumoissa, etteivät hänen korvansa enää kuule isänsä tarinaa. - Haa, tässä olen, Suuri Seikkailija, Erik Punaparta! Ja tässä on aarrekarttani! Varokaakin astumasta tielleni aarretta etsiessäni tai survon miekallani viiksenne poikki! Tai ainakin hattujen sulat, elleivät viikset vielä ole kasvaneet!
Kilttinä, hyvin kasvatettuna tyttönä, Fanny yrittää kuunnella kohteliaasti isäänsä ja saada jotain tolkkua tämän puheista, vaikka ilmiselvästi lattialla oleva nuken sänky kiehtoo hänen mieltään eikä hän tahdo saada silmiään irti moisesta aarteesta. - Isi, hän supattaa. Pissattaa...
Tällä välin alempana kerroksessa Samuel ja Juulia ovat katsomassa pikku-Gretan perään äiti-Fian mentyä kylälle ruokatarvikkeiden hankintaan. Samuel löysi jotain mielenkiintoista ja unohti, mitä hänet oli määrätty tekemään. - Kasassa on! Hän huudahti. Tämä on niitä Lapset-Swap-heimolaisia. Katso, Juulia, kuinka pelottavat silmät tällä on! Tietenkin isä kertoo taas tarinaa näiden kamalista kohtaloista enkä minä pääse kuuntelemaan, kun pitää vahtia Gretaa.
- Mikäs tämä sitten on? Samuel siirtyy tutkimaan toista tavaraa. Näinköhän ne heimolaiset ovat viestittäneet toisilleen? Sitä minä en oikein ymmärrä, miten ne pystyivät sellaiseen. Lähettivätköhän ne savumerkkejä?
- Hölmökös sinä olet! Huudahti siihen Juulia. Sellaista tekivät intiaanit, eikä Lapset-Swap-kansa ollut intiaaniheimo. Minä uskon, että ne olivat keijuja, maahisia tai jotain hyvin kummallisia olentoja joka tapauksessa, ja viestin veivät pienet linnut, koska he osasivat puhua eläinten kieltä. Näissä niiden kirjoissa puhutaan sellaisista tarinoista.
- Ainakin niiden elämä on ollut tosi hauskaa, Samuel totesi. Katso nyt tätäkin vekotinta. Olipa onni, että meillä on tämä toinen koti Ranskassa. Kuuralehtoon nämäkään tavarat eivät olisi ikinä löytäneet perille. Kuinka tylsää meillä silloin olisi!
- Niin, myönsi Juulia. Ilman näitä pieniä juttuja Gretaa olisi ällöttävä hoitaa. Nyt se sentään jaksaa istua tuossa roikkumatta koko ajan helmoissa. Näköjään on syönyt jo lautasensakin tyhjäksi. Mutta taas se kadotti mukinsa!
- No siinähän se muki onkin, Juulia sanoi helpottuneena. Äiti olisi antanut sapiskaa, jos kaikki katoaisi aina, kun me vahdimme Gretaa.
Mutta olisipa sellaista ainetta, millä saisi pysymään nuo vekottimet kiinni Gretan käsissä. En jaksa niitä jatkuvasti antaa hänelle. Saisit sinäkin auttaa hoitamisessa, Samuel, tai kerron äidille!
- Mutta minähän hoidan koko ajan, puolusteli Samuel. Minä viihdytän häntä!
- Katso vaikka, kuinka häntä naurattaa, kun kuulee pimpom-ääntä.
Samassa sisälle huoneeseen pelmahtaa Fanny Swap-kansan nuoran kanssa.
- Hei, mikä sinulla on? Kyselee Samuel. Tästä en olekaan kuullut isän kertovan! Mikäs tämä oikein on? Ja hän tarttuu Fannyn pitelemään nuoraan kiskoen sitä itselleen. -Isä kertoi, että tämä oli Lapset-heimon väline, jonka avulla he saivat voimaa jalkoihinsa, että pystyivät hyppäämään tosi pitkiä loikkia. Jotkut olivat kehittäneet sellaisen taidon, että saattoivat juosta tämän avulla samalla loikkien narun yli. Niin he pääsivät tosi nopeasti pitkiä matkoja etenemään kylästä toiseen. -Sitä taitoa minä haluan harjoittaa, Samuel tuumasi. Mitenkähän se onnistuisi?
- En anna tätä sinulle, kiljui Fanny. Isä lupasi tämän minulle. Hän sanoi, että sellaista harrastivat vain Lapset-kansan tytöt. - No, onpas pöhköä! Samuel tuumasi. Mutta tämän miekan tarinan minä tiedän!
Sillä se rauhaa rakastava Swap-kansa vei kaikki sotamiekat ja kilvet isän laivasta ennen kuin isä kerkesi silmiään räpsäyttää. Hyvä, että hän ehti pelastaa niiden käsistä tämän yhden itselleen. Niin hyväsydämistä ja leppoista väkeä oli se kansa.
Kommentit