Mietteissään hän hakee pöytään monen sortin tarjoiltavat...
Hän kattaa pöytään runsaan aamiaisen heille kahdelle, itselleen ja nimismiehelle...
Kurjenpolven emännältä saamansa siemensipulit hän on kasvattanut isommiksi, mutta hajamielisenä unohtaa ne sivupöydälle, sillä tavallisuudesta poiketen, Amanda on kovin rauhaton ja mietteliäs...
Amanda kutsuu nimismiehen syömään...
Nimismies katsoo kysyvästi moista ruokamäärää. - No mutta, Amanda! Nimismies huomauttaa, eiköhän tässä ole aivan liikaa ruokaa meille kahdelle.
- Kukas se on se Sigfrid Granroth? Tiedätkö mitään henkilöstä? Amanda kysyy ottamatta murentakaan lautaseltaan vaan tuijottaa nimismiestä tiiviisti silmiin.
- Aah, hengähtää nimismies. Hän katsoo Amandaa ja tuumaa: Taitaapa se olla nyt totuuden aika...
Nimismies nousee pöydästä ja poistuu jonnekin. Kohta hän kutsuu Amandaa odottaen tätä eteisessä vanhan kuluneen matkalaukun kanssa, jonka on avannut...
-Tässä on minun elämäni tarina, Amanda, nimismies näyttää. Tässäpä se on hyvinkin. Otahan mukava paikka, niin näytän sinulle jotain...
Niinpä Amanda nostaa salongista rahin, jolle hän istahtaa katsomaan valokuva-albumia, jonka nimismies hänelle ojentaa. -Siinä ovat minun perheeni jäsenet, nimismies kertoo. Nämä ovat ainoat muistot omista sukulaisistani.
-Hän on minun äitini, nimismies selittää Amandan katsoessa erästä kuvaa. Katsohan, minä synnyin suurilapsiseen perheeseen, jossa oli poikia toinen toisensa perään syntynyt. Kun minä synnyin, kanssani yhtä aikaa syntyi perheeseen tyttö, kaksoissisareni, joka näin ollen oli perheen ainoa tyttölapsi. Perhe ei ollut kovin varakas, ja elämä oli kovaa, joten äitini taakkaa helpottaakseen, isäni vei minut kasvattilapseksi toiseen perheeseen. Silloin oli melko tavallista, että lapsia luovutettiin kasvattilapsiksi eikä minunkaan kohtaloni ollut mitenkään erityinen. Tosin kasvattivanhempani eivät olleet sukulaisiani, kuten monissa tapauksissa oli. Siinä kasvattiperheessä vartuin sotaväkeen lähtöön saakka työtä tehden ja kuta kuinkin tavallista elämää eläen. Muustahan minä en mitään tiennyt.
-Sotaväestä tultuani menin ilmoittautumaan paluustani pitäjän nimismiehelle, kuten asiaan kuului, nimismies jatkoi tarinaansa. Silloin nimismies toi minulle matkalaukun sanoen: -Poikani, sinun täytyy tietää, että olen kovin pahoillani puolestasi, mutta kasvattivanhempasi ovat kuolleet eikä sinulla ole enää paluuta entiseen, sikäli mitä minä olen ymmärtänyt perheen vanhimpien sukulaisten puheista. Tässä on matkalaukku sinua ja tavaroitasi varten, vanhempi nimismies sanoi. Minäpäs haen valokuvat, jotka toimitettiin sinulle annettavaksi. Voit mennä omiesi luo.. - Ei, vastasin silloin vanhemmalle miehelle. Kyllä miehellä täytyy sen verran ylpeyttä olla, että omillaan pärjää, kun kerran pois on annettu.
-Mutta nuori kun olin ja näin kaikkien veljieni valokuvat, purskahdin itkuun, vaikka yritin kuinka esittää urhoollista, nimismies tarinoi. Silloin tämä vanhempi nimismies esittää minulle ratkaisun, jonka vuoksi minä nyt olen se, mikä olen.. Hän nimittäin sanoo mielellään ottavansa minut luokseen ja tarjoavansa minulle tien nimismiehen ammattiin, koska tuntee minut eikä halua hänkin jättää minua heitteille.
Niinpä sitten jäin nimismies Granrothin oppiin, ja hän oli minun oppi-isäni, jos niin voin sanoa. Siinä talossahan minä asuin, mutta kun aika jätti vanhasta herrasta, oli minun vuoroni jälleen siirtyä eteen päin elämässäni. Tässä on siis minun yhdet sukulaiseni, jotka elämä minulle antoi...
-Oliko se kuvassa ollut nuori morsian sinun sisaresi? Kysyy Amanda heidän ehdittyään takaisin aamiaispöytään.
Nimismies katsoo pitkään Amandaa. Hiljaa hän kuiskaa: - Hän on minun lapseni äiti..
Ehdittyään hädin tuskin tajuta kuulemaansa, Amandan silmissä mustenee ja hän putoaa tuolilta lattialle pyörtyneenä...
Kommentit