Pysyköön mainostajat ja roskapostien lähettäjät muualla!

Terveisin vihainen bloggaaja

Laitan tähän linkin, kun olen saanut jatkopaikan rakennettua :D

Edit:

Koska kaikki "vanhat" vieraani eivät ole löytäneet blogiani ja ihmettelevät päivityksien puuttumista, niin tässä siis syy niiden puuttumiseen:

Uusi blogini löytyy nyt nimellä Tarinoita nukkekodeistani

The story goes on in my new blog in here

Tervetuloa jatkotarinan pariin...

Eräänä aamuna hyvin varhain odotti Dagmar ikkunasta ulos katsellen postinkantajaa, joka toisi päivän postillat hänen kauppaansa. "Jokohan minä saisin pian kaupan avattua", Dagmar mietiskeli hiljaa ääneen mutisten.

- Ooh! Mitä ihmettä! Huudahti Dagmar yhtäkkiä huomattuaan jotain ulkona...

Sillä välin oli Fia herännyt myös hyvin varhain huomattuaan, ettei Erik ollut nukkumassa hänen vierellään. - Onkohan hänen pitänyt lähteä merille, Fia mietiskeli ihaillessaan sivupöydälle asettamaansa kynttelikköä, jonka oli saanut lahjaksi hyvin kaukaa Tenavatarhan Maaritilta

Siellä kaukana oli vietetty ristiäisiä, ja Fia oli onnekkaana saanut lahjaksi myös kauniin kukan ruukkuineen, osallistuttuaan vauvan nimen valintaan. Fia ihmetteli, ettei Erik ollut maininnut sanallakaan työmatkastaan hänelle. - Hmm, ehkä hän meni vain ruokkimaan koiria!

Fia oli niin keskittyneenä asettelemassa kukkaruukkua, että Erikin tullessa huoneeseen, hän säikähti ja kaatoi kukan pöydälle.

Samassa Fia huomasi Erikillä olevan jotain mukanaan...

- Ei kai se vain ole turkki! Hihkui Fia riemuissaan! Minulle! Turkki!

Fia puki turkin ylleen eikä enää nähnyt eikä kuullut mitään. Puhumattakaan siitä, että olisi ihmetellyt Erikin öistä poissaoloa kotoaan. Mitä se nyt oli sen asian rinnalla, että hänellä oli ikioma turkki! Kyllä olikin hänellä kultainen aviopuoliso!

- Hieman iso se taitaa olla, mietiskeli Erik katsellessaan vaimoaan, joka liehakoi turkki yllään huoneessa kuulematta enää sanaakaan hänen puheistaan. - Kyllä ovat naiset outoja, sanoi Erik itsekseen.

Kulkiessaan huonetta ympäriinsä, Fian katse tapasi lasivitriinissä olevat lasieläimet.

- Näitä on enemmän kuin ennen, hän sanoi. Oletko, Erik, ostanut minulle lisää keräilykappaleita? Voi, kuinka ne ovat ihania! Kiitos, Erik.

Ja mitä olikaan Dagmar nähnyt kaupan edustalla? Hän riensi nopeasti ulos katsomaan.

- Voi, hyvä tavaton! Dagmar parkaisi nähdessään laatikoiden sisällön. Nämä täytyy viedä nopeasti sisälle! Dagmar vilkaisi olkansa yli varmistaen, oliko ketään lähettyvillä kerätessään tavarat syliinsä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt ja Dagmarilla saattoi olla vain aavistus siitä, kuka laatikot oli jättänyt hänen kauppansa edustalle.

Dagmar ehti parahiksi viemään tavarat sisälle, kun hänen tilaamansa toimistopöytä saapui paikalle postikärryjen mukana.

Dagmar ihaili pöytää joka puolelta. Hän laittoi myös uuden puhelimensa pöydän päälle.  Hänen täytyi huokaista syvään, niin onnellinen hän oli saatuaan näin kauniita kalusteita kauppaansa. Puhelin oli todellakin tyylikäs! Hänen ylpeyden aiheensa. Kyllä nyt kelpasi soitella ja rupatella ihmisten kanssa. Ainahan sitä jotain asiaa löytyisi. Hän voisi vaikka kertoa uusista valikoimiinsa tulleista tavaroista, jotta asiakkaat tietäisivät saapua ostoksille. Kyllä puhelin olisi tuiki tärkeä ja hyvin kätevä väline kaupassa!

Dagmar kokeili varustaa pöytäänsä tärkeän näköiseksi kaikilla tarvitsemillaan välineillä.

Pöydän hän sijoitti kaupan perälle, josta se hyvin näkyisi kauppaan tulevien silmiin ja olisi tuomassa arvokkuutta hänen virkaansa. Postipaketit ja muut kirjeet hän sijoitti pöydän läheisyyteen. Pöydällä hän saattaisi kirjoittaa lähteviä laskuja sekä tehdä räkninkejä, kuka mitäkin on velkaa. Sitä varten hän sijoitti pöydälle räkninki-kirjan sekä mustekynän. Paljon muutakin tarpeellista piti olla, jotta tietäisi, kuinka paljon kauppa tuottaisi. Siinä ne olisivat pöydällä, kaikki hänen tärkeät paperinsa!

- Voi kun minä unohdin aivan täysin kahveet keittää, valitti Dagmar postinkuljettajalle.

- Toiste sitten, mies vastasi katsellen kaupassa ympäriinsä, vaikka nieleskelikin nähdessään moiset herkut lasitiskin takana.

Kyllähän hän olisi mielellään kupposen kahvia hörpännyt ja makoisaa se olisi kakkukin ollut pitkän matkan jälkeen. - Juu, aivan, toisella kertaa käy aivan hyvin. hän vielä toisti Dagmarille kuin varmistaen, eikö tällä ollut aikomustakaan kahvia keittää

- Monenlaista sinulla jo näyttää täällä olevan, mies jatkoi ihmetellen Dagmaria, joka näytti olevan jostain syystä pois tolaltaan. Mutta mitäpä hän siitä utelemaan. Niinpä hän jätti hyvästit siltä erää Dagmarille poistuen vähin äänin kaupasta.

Vihdoin yksin kauppaan jäätyään, Dagmar alkoi tutkimaan ulkoa löytämiensä laatikoiden sisältöä. Hän oli hädin tuskin uskaltanut hengittää postimiehen ollessa hänen luonaan tietäessään kummallisten laatikoiden odottavan pöydän takana.

Hän nosti tiskille laatikossa päällimmäisenä olleen pienen rasian.

- Aivan totta! Hän vingahti nähdessään sen sisällön. Voi, hyvänen aika...!

- Tämä tietää yöpartiointia, Calle selitti. On taas joki jäässä ja toimitukset alkavat väylän yli. Kuulemma myös vaatteita, sokeria, tupakkaa, nuuskaa ja ruokaa kulkee väylän yli Suomeen... Jos saisin kiinni jopparin, saisin hyvät korvaukset kaikesta takavarikkoon saaduista tavaroista.

- Ai jai, Amanda henkäisi miettiessään, kuinka miehensä joutuisi tarpomaaan yön pimeinä hetkinä vaarallisilla teillä joppareita etsiessään.  - Niillähän saattaa olla aseetkin! Hän huudahti peloissaan miehelleen. Voi, voi, miten hirveäksi tämä aika muuttui, kun tuohon rajan laittoivat. Kyllä oli ennen kaikki paremmin, kun olimme yhtä maata Ruotsin kanssa ja kukin sai kulkea miten tahtoi omilla maillaan. Nyt venäläiset ovat vallanneet kaupungin ja kaupustelevat täällä kalliilla hinnalla tavaroitaan. Eikös siihen voi puuttua mitenkään? Onneksi meidän ei ole tarvinnut niitä kotiimme asuttaa, kuten niin moni on joutunut tekemään!

- Eiväthän ne halua nimismiehen kanssa sentään saman katon alle tulla, selitti Calle.. Estyisi heiltä silloin kaupankäynti...

Eikä siinä muu auttanut, nimismiehen oli lähdettävä partioimaan väylää Ruotsista saapuvilta joppareilta, jotka kaikkea mahdollista yrittivät millä keinolla hyvänsä Suomeen salaa kuljettaa. Vartioita oli virallisesti tunnetuilla ylikulkupaikoilla ja nimismiehet joutuivat tullimiesten apuna alueella partiointia pitämään.

Joppaukseen ryhdyttiin rahan takia, mutta monelle joppariksi alkaneelle se toi jännitystä elämään, sillä joppaus oli eräänlaista peliä tullimiesten tai nimismiesten kanssa. Ilta ja yö olivat joppausaikaa, joten siksi Callekin joutui yön selkään,  mutta toisaalta tämä toi jännitystä hänenkin elämäänsä. Olisihan se hienoa saada kiinni itse jopparikuningas, josta niin monenlaisia tarinoita kerrottiin... Kuka lie tämä mies sitten oli, sitä ei kukaan ollut vielä pystynyt paljastamaan. Vuosikausia hän oli tullimiehiä narrannut! Mitä jos hän, Kuuralehdon nimismies, nyt onnistuisi kiinniottamaan tämän miehen! Voi, sitä onnen päivää! Mainetta ja kunniaa se toisi hänen tähänkin astiselle hienolle uralleen!

Ja yhtäkkiä joku saapui nimismiehen näköpiiriin!

-Seis, siihen paikkaan! huudahti nimismies kohottaen aseensa väylältä tullutta hahmoa kohti. Kuka olet ja mistä tulet? Mitä sinulla on mukanasi?

- Älä ihmeessä osoittele sillä pyssylläsi! Hahmo herkesi sanomaan.  Olen vain rauhallinen kalastaja, joka on kotipirttiin menossa!

- Mitä sinulla on kelkassasi? Calle kysyi mieheltä epäilevänä.  Samassa ämpäri kaatui ja miehen kalasaalis kaatui hankeen nimismiehen silmien eteen. - Katsotaanpa hieman tarkemmin, nimismies lausui astellen eteenpäin pystypäin ylpeänä ammattinsa suomasta arvokkuudesta, vaikka pehmeässä hangessa polvia myöten joutuikin tarpomaan.

- Kas, hän sanoi silmäillessään miehen kelkan kyydissä ollutta laatikkoa, joka oli täynnään monenlaisia tavaroita. - Mitäs nämä kaikki oikein ovat? hän kysyi mieheltä. Ja mitenkäs nämä kalat on jo suolassa?

- Kas, se on kalasalaisuus, jota ei pidä mennä paljastamaan, mies totesi.

- Kas kun asia on nyt näin... mies jatkoi. Olen ollut kalassa kauan ja paljon evästä täytyy olla mukana. Vaimo huolehtii joka kerta tällaisen määrän mukaan ja enemmänkin, etten nälkää joudu näkemään. Kas, kun olen eväistä jo puolet syönyt kalastellessani!

Nimismiehen yrittäessä nähdä miehen kasvoja, tämä vetäisi nopeasti hatun silmilleen, mutta nimismies ei siitä joutanut välittämään, sillä hän huomasi miehen taskusta pilkottavan... - Ase! nimismies huudahti. Miksi sinulla on ase kalastaessasi? Ja viinaa näyttää olevan laatikossa! Onpahan myös sikarilaatikko! Et kai sinä ryökäle yritä jopata näitä väylän yli?

- Enhän toki, mies lausui rauhallisesti. Katsohan, kun minä tarvitsen viinaa saadakseni kalasaalista. Kalat tulevat avannolle, kun lorautan niille hieman napanteria. Kun ne siinä lisää kerjäävät ammun niitä pyssyllä. Siten saan isoja saaliita! Ja kun on tullut iso saalis, minä pistän sikarin palamaan. Se on juhlaa, se. Kai nimismies ymmärtää, mitä joskus miehen täytyy tehdä päästäkseen kotoa vaimoväen jaloista pois pyörimästä ja pienistä iloista yksin nauttimaan...?

- Näytähän rajapassisi, nimismies kehoitti miestä, kun ei oikein muutakaan keksinyt. Taisi tämä olla ihan rehellinen kulkija sentään. Mutta nimismiehen itsensä allekirjoittama passi todistaisi miehen oikeudet kuljettaa pieniä määriä rahaa sekä tavaraa.

- Kas, passi tipahti veteen, mies vastasi surkeana, sillä eihän Erik tunnistaessaan Callen partiomieheksi voinut omaa passiaan tälle näyttää. Erikin onneksi Calle ei tunnistanut häntä edes äänestä, sillä hänen äänensä tärisi kylmästä, ja päällänsä olevat vaatteet... Niin silloin jopattiin myös vaatteita Suomeen.

- Vai veteen tipahti? nimismies tahtoi selvityksen.

- No, katsos, mies aloitti, sehän nyt sattui sillä tavalla, että piti tarkistaa passista kuinka paljon tavaraa täytyykään syödä eväistä, jotta sallittu määrä ei ylittyisi palatessani takaisin kotiin. Mutta kyllä täytyy myöntää, että liikaa laittoi emäntä tavaraa. En millään jaksannut syödä tarpeeksi vähiin näitä kaikkia. Ja siinä miettiessäni, miten käy, jos nämä kaikki takavarikoidaan paluumatkalla eikä lapsille ole ruokaa viemisiksi, tipahti se passin ketale avantoon...

- Alahan siitä jatkaa sitten matkaasi, nimismies sanoi miehelle, joka katosi sen sileän tien potkukelkallaan yhtä äänettömästi kuin oli paikalle saapunutkin. - Kummalliset ovat kalastustavat nykyään tuolla nuorisolla, hän sanoi ääneen. Perin ovat outoja...

Kotiin päästyään Erik meni nopeasti työhuoneeseensa riisumaan yltään takkia, jonka sisätaskut pursuilivat tupakkiaskeista. - Läheltä piti! Hän naurahti iloissaan. Mutta kylläpäs se oli jännää. Olihan se Callen naama näkemisen srvoinen, ihan säälittää...

Seuraavana yönä ollessaan jälleen partiossa, nimismies pysäytti oudon kulkijan.

- Seis, huusi nimismies jälleen. Kuka olet ja mistä tulet?

- Pokoj! Kulkija vastasi. Mina olla Kir E Psevdonim. Mina kalasta!

- Missä sinun kalojen tappamispyssy on? Nimismies kysyi kulkijalta. Ja syöttiviina? Miksei kalat ole suolassa?

- Haa, kulkija alkoi nauramaan. - Voi, huva milisija. Kalat ei olla suolassa, ne olla tuoreita. Mina juuri ne kalasta. Ja mina juoda viina, ei kaada jokeen eika mina ammu kaloja. Vain hullu ruotsalaine teke niin. Mina kalasta hieno turkki paalla. Mina wenalaine. Saako menna jo? Kay katsoma tuolla jokissa olla paljo joppariita.

- Alahan laputtaa siitä sitten, nimismies sanoi ihmetellen molempina öinä tapaamiaan perin outoja kulkijoita.

- Eipähän tällaista elämää osannut arvatakaan täällä elettävän nykyään! Mutta missäs ne jopparit oikein piileksivät? Tämä piti olla niiden varma reitti!

Kesäpäivästä lähtivät oitis selvittämään asiaa Martta-mummo Katariina-ruustinnan kanssa. Olisihan se hienoa, jos pitäjälle kauppa saataisiin. Mutta kaupan ovella he huomasivat oven olevan lukossa eikä koputukseen kukaan vastannut.

- Eipä taida kauppa olla auki, Katariina totesi. Liekö jotain paikkansapitämättömiä huhuja ihmiset taas levitelleet?

- Kyllähän sisällä valot ovat, Martta vastasi kurkistellessaan ikkunasta.

- Kokeile nyt vielä sitä ovea uudemman kerran, Martta komensi Katariinaa. Jos se on vain tiukassa. Turhaankos me tänne tulimme? Ei voidakaan ostaa mitään. Minä kun olin jo varautunut hankkimaan kaikenlaista, jotta kauppa alkaisi tuottaa ja pysyisi tällä kertaa hengissä. Tässä sitä nyt sitten ollaan, ihan tyhjin käsin! Pyh! Martta-mummo oli närkästyksissään turhan kävelymatkan tehtyään, sillä hänen lonkkansa vanha vaiva vihoitteli  eikä hän mielellään olisi lähtenyt heti paluumatkalle. Olisi ollut niin mukava istahtaa kahvikupposen äärelle vaihtamaan kuulumisia, mutta ristinsieluakaan ei talossa näkynyt olevan sillä hetkellä. - Epäkohteliasta väkeä, Martta mutisi itsekseen.

- Ei sille oikein mitään voi, äiti, lohdutti Katariina. Tulemme  myöhemmin uudelleen, mikäli kaupasta tulee totta. Mennään takaisin kotiin. Tulkaapas, lapset!

- Sisällä on kyllä kaupan näköistä! Huudahti Pena katsoessaan ikkunasta. - Minäkin haluan nähdä, Wilma sanoi.

- Minä myös katson! Kiljaisi Wenla tungeksien ikkunaan toisten lasten tavoin. - Siellä on ihan varmasti kaikenlaisia herkkuja, joita voi ostaa! Katso tuonne hyllylle, Wilma!

- Siellä on lihaa! Sanoivat lapset yhteen ääneen. - Ja jotain säkkejä, lisäsi Pena. Nam, juustoa myös!

- Äh, Wilma oli pettynyt.

- Mekin katsotaan, kinusivat Emilia ja Senni.

- Sisällä on joku! Huomasivat lapset. - Kahvikupit pöydällä, he huomasivat. Ja leivonnaisia ainakin. Voi, kunpa pääsisimme sisälle!

- Kyllä tähän kauppa tulee, varmisti Senni asian muille pikkuvanhasti. Mutta se ei varmaan ole vielä valmis.

Dagmar istuskeli yksinään omassa huoneessaan katsellen hankkimansa uuden jalkalampun suoman hämyisän valon turvin joululahjaksi saamaansa häkissä kujertavaa papukaijaansa. - No, eipäs sinusta todelliseksi juttukumppaniksi oikein ole, Dagmar puheli.

- Vaikka parempihan sinäkin olet kuin ei mitään, hän sanoi suopeasti katsellen uutta lamppuaan, jonka oli tavaroistaan tyhjenevästä kaupasta saanut ostettua.

Dagmar oli katsellut lamppua kaupassa kauppiaan selittäessä hänelle lopettavansa kaupan pidon, koska seudulla oleilevat venäläiset olivat liian kovia kilpailijoita hänen kaupan pidolleen, ettei kauppias enää pystynyt kilpailemaan ilman lupia toimivien ulkomaisten kaupustelijoiden kanssa.

- Siitä saisit itsellesi oivallisen valaisimen, kauppias oli houkutellut Dagmaria lampun hankintaan.

- Lamppuhan on oikein sopiva väreiltään huoneeseeni, Dagmar mietti tyynesti huomaten samalla toisenkin lampun ja aikansa tingattuaan hinnoista Dagmar otti molemmat lamput mukaansa ja vei ne SinisenHetken huoneisiin.

Toisen paremmin rosan salin väreihin sopivan lampun hän jätti Fian ja Erikin asuntoon.  -Ehkä ne paremmin huomaavat minutkin, kun tajuavat saaneensa uuden lampun, Dagmar mietti.

- Tuolille istuuduttuaan luulisi Fian huomaavan uuden lampun, Dagmar mutisi. Sitten he tulevat minun luokseni huoneeseeni kyläilemään, koska haluavat kiittää lampusta.

Dagmar oli saanut Meän tyärten kerhossa bunkaillun matonkin haltuunsa.

Maton hän laittoi ruokasaliin ruokapöydän alle.

Huoneen pöydälle hän asetti uuden liinan ja matto koreili lattialla. - Eivät he voi olla huomaamatta uusia tavaroita, Dagmar mietiskeli. Nyt menen huoneeseeni odottamaan heidän tuloaan.

Huoneeseensa mennessään hän ihaili ohimennen pehmeää valkoista uutta kylpytakkiaan, jonka oli saanut lahjaksi Kesäpäivän Martta-mummolta tossujen ja pitsien kera.

Sitten hän istui odottamaan vieraita tulevaksi... Mutta hetki toisensa jälkeen vierähti kenenkään saapumatta. Niinpä Dagmarin ajatukset kulkivat kauppiaaseen, jonka kanssa vastikään oli jutellut. - Pyh, sanon minä niille venäläisille kaupustelijoille, Dagmar puuskahti. Etteikö heidän kanssaan voisi kilpailla. Mokomakin kyläkauppias, kun lopetti kaupan! Mistäs minä nyt löydän juttuseuraa, kun kukaan ei tule luokseni?

- Olisihan se eri toista, jos kylällä olisi kauppa, mihin astella tuttuja tapaamaan, Dagmar mietti. Tai, entäs jos...?

Dagmar riensi kauppaan, mikä tosiaan oli tyhjentynyt tavaroista.

Viipyiltyään kaupan tiloissa tovin, hän sai päähänsä mielestään loistavan idean. Niinpä ei kulunut aikaakaan kun hän oli saanut remonttimiehet työhön ja toimeen, ja kaupan laajennus oli täyttä totta. Entinen kauppa sai lisäneliöitä takapihalta valloitetulta alueelta sekä toisen mokoman lisää Dagmarin pyynnöstä tehdystä toisesta kerroksesta.

- Nyt tänne saadaan entistä suurempi valikoima, ja paljon ihmisiä mahtuu kerralla asioimaan, Dagmar naputti tiskiä. Ja onko sillä niin väliä ostavatko ne mitään. Tulkoon väki tänne rupattelemaan.

Takaovesta voi kaupan väki kulkea nykyaikaisesti työhönsä, eikä tarvitse enää samasta ovesta asiakkaiden kanssa astella.

Entisen kivilattian tilalle asennettiin puuparketti, joka lakattiin kiiltäväksi.

- Kaupan kattoon laitetaan tietysti lamppu, joka valaisee hyvin koko kauppaa, ja saa asiakkaat näkemään kaikki tarjolla olevat tavarat, Dagmar suunnitteli.

Hän haki Fian ja Erikin huoneesta lampun, joka ei ollut koko aikana toiminut oikein kunnolla, ja sitä katosta irrottaessaan huomasi johdon olevan poikki. - No, eipäs mikään ihme, ettei lamppuun ole tullut valoa, kun johtokaan ei saa kosketusta, hän mietiskeli itsekseen. Hän maalasi kullanvärisen lampun kauppaan paremmin sopivaksi arkisen rautalampun näköiseksi. Eipähän vorotkaan mielly lamppuun, kun ei se enää kimalla ja kiillä eikä näytä liian pramealta, Dagmar sanoi tyytyväisenä.

Dagmar sytytti valon lamppuun. - Oikein hyvä, hän kiitteli itseään.

- Nyt on tilaa uudelle kaupalle ja kauppiaalle, Dagmar totesi remontoijien saatua uudistuneet tilat valmiiksi.

- Mutta mistäs minä löydän tähän kauppiaan? Ihmetteli Dagmar.  Kuka uskaltaa enää aloittaa kaupan pitoa, kun edellinenkin lopetti vähin äänin? Kummallisen saamatonta väkeä kylä täynnä, eivät saa edes yhtä kauppaa pidettyä hengissä! Jos minä olisin kauppias, niin olisi ihan varmaa, etten luovuttaisi niin helpolla kuin nämä valmiille tottuneet nykynuoret! Jaa-ha, vai niin... No, entäs jos...? Entäpä...?

Ja niin jäi Dagmar mietiskelemään jotain itsekseen...