Muutama sata vuotta aiemmin oli Pohjanperällä toiminut vallesmannina pirkkalaisruhtinas Niilo Niilonpoika. Hän oli kuulunut koko seudun rikkaimpiin miehiin ja oli ollut kuninkaan asiamies toimien voutina laajan Lapin perukoilla hieman omalaatuisella tavalla. Hän oli käyttänyt valtaansa ja vaatinut lahjuksia, anastanut väestön poroja sekä määrännyt kohtuuttomia veroja. Lopulta hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta hän oli selvittänyt varkaudet ja väkivaltaisuudet 25 taalerin sakot maksamalla. Kuten suurista miehistä ainakin, jäi myös tarinat Niilo Niilonpojasta elämään ja Pohjanperukoilta nimettiin jopa saari hänen mukaansa. Miten Niilonpojalle lopulta kävi, tarina ei kerro, mutta huhuttiin, että nykyinen nimismies olisi Niilonpojan jälkeläisiä ties monennessako polvessa. Huhua pidettiin hyvinkin totena, koska silloin ammatit tahtoivat periytyä isältä pojalle. Ja tiedettiinpä hyvinkin nimismiehelläkin jonkinlaisia rikkauksia olevan. Ihan parhaimmalla paikalla pitäjää sijaitsi hänen talonsa, ja siksipä oli melkoisen outoa, kun hänen kuultiin ostaneen pikkuruinen mökki keskeltä Kuuralehdon laaksoa.

Mökki oli pieni ja vaatimaton eikä nimismies ollut siitä paljoa pulittanut perikunnalle, joka sen myi. Hieman olivat mökin perikunnan jäsenet suukopua pitäneet keskenään kauppojen syntymisen jälkeen ja olipa osa jäsenistä  moisesta huonosta myyntitaidosta niin suuttuneet toisiinsa, etteivät rahat jaettuaan pitäneet mitään yhteyttä toisiinsa. Kerrottiin, että pilkkahinta olisi ollut 30 markkaa, mikä oli aivan naurettava summa, ettei sitä kukaan uskonut. Joten naurunalaisiksi jouduttuaan muutti koko perikunnan suku pois paikkakunnalta. Siitä saivat uutta puhtia myös mietteet nimismiehen omista sukujuurista. Eikö se ollut toisten omaisuuksia vääryydellä keplotellut itselleen aikoinaan se Niilo Niilonpoikakin. Aivan kuin meidän nimismies teki näissä kaupoissa. Mutta tohtiko kukaan suutaan avata ja moisia nimismieheltä kysyä. Eipä toki. Ja perikuntahan oli suostunut omasta halustaan mökkikauppoihin. Mitäs siihen oli kellään sanomista. Mutta siltikin...

Nimismies näytti mökkipahasessaan viihtyvän kaikkien kummastukseksi. Sillä eipä ollut pirtissä paljon kokoa, jos oli näköäkään. Tulisija kuitenkin nurkassa oli lämmönlähteenä. Ja mitä nyt välttämättömiä tarvekaluja oli jäänyt entisiltä asukkailta. Nimismiehellä oli suuria haaveita mökin suhteen. Hän katseli usein iltaisin mökkiä pirtin lattialla maaten, koska vuodetta ei ollut, suunnitellen miten  laittaisi mökkiä viihtyisämmäksi. Sijainti oli mitä parhain; ikkunasta näkyi Kuuralehdon laaksoon, missä metsästystä saattoi harrastaa mielin määrin. Ja Amandan luokse Kuuralehtoon oli vain pieni kävelymatka.

Kompuroituaan, huoneita Dagmarin kanssa järjestäessään, oli Amanda loukannut jalkansa ja joutui nyt lepuuttamaan sitä vuoteessa maaten. Se oli Dagmarin määräys, vaikka Amanda kovasti yritti vastaan panna moiselle komennolle. -Ei ole meidän perheen naiset ennenkään nilkan nuljahtamisen vuoksi sängyssä joutaneet lojumaan, Amanda tupisi Dagmarille, joka ei ollut kuulevinaankaan Amandan marmatusta. Mutta taisipa kuulla kuitenkin, koska jätti Amandan yksin makuuhuoneensa vuoteeseen lepäilemään sanoen tuovansa ruoan sänkyyn, jottei Amandan tarvitse nilkuttaa monta kerroksen väliä keittiöön syömään. Niinpä makasi Amanda tunti toisensa perään vuoteessa jalka paketissa huomaten  Dagmarin saattavan olla oikeassa, koska niin kovin ilkeästi jomotti jalkaa.

Amandan silmät olivat lupsahtaneet kiinni, ja hän havahtui unestaan kuultuaan nimismiehen äänen, luullen ensin äänen uniinsa tulleen. Ilokseen hän huomasi saaneensa nimismiehen seurakseen.

Amandan vointia huolestuneena kysellen, nimismies auttoi Amandan istumaan sängyn reunalle.

Hän kertoi Amandalle mökistään ja metsästystoiveistaan asetta olallaan kantaen. Metsästykseen sopiva takki hänellä kyllä oli yllään, mutta housut eivät millään soveltuneet hänen mielestään metsässä käyskentelemiseen. Amanda ehdotti tämän vuoksi lahkeiden lyhentämistä puoleen sääreen, koska oli nähnyt miesten sellaisia housuja metsästysretkille mennessä pitäneen. Tuumasta toimeen. Amanda otti mittanauhan ja sakset ja lupasi lyhentää housujen lahkeet samantien. Näin joutuisi nimismies kauemmin hänen luonaan viipymään.

Amanda mittasi lahkeelle sopivaa pituutta laskeutuen kontilleen lattialle.

Dagmar oli kuullut askelten ääniä portaikosta ja puhetta Amandan huoneesta. Miehen äänen kuullessaan hän tuli tuomaan tarjotinta Amandalle ja varmistamaan tämän pysymisen sängyssä.

Ja mitä hän näkikään kääntyessään huoneeseen päin. - Sus siunatkoon! hän huusi. Amanda, mitä sinä teet! Nimismies oli riisunut päällyshousunsa, jotta Amanda saattaisi leikata lahkeet. Vielä kerran varmisti Amanda  pituutta, joka sopisi nimismiehen housujen lahkeiksi ennen kuin menisi lahkeet poikki leikkaamaan.

Nimismies hyppäsi sängylle istumaan ja kiskaisi peitteen päällensä. Amanda otti rauhallisesti työnsä esiin Dagmarin epäilevän katseen alla ja rapsaisi poikki toisen lahkeen nimismiehen housuista.

- Oletkos sinä aivan houkka! Dagmar sätti Amandaa. - Kunhan tässä lahkeita lyhennän, vastasi Amanda katsomattakaan Dagmariin päin.

Dagmar näytti miettivän kuumeisesti, millä keinolla voisi jäädä huoneeseen, mutta kuullessaan lasten huutavan häntä, oli hänen vastoin tahtoaan poistuttava huoneesta. - Ja makuuhuoneessa vielä, hän jupisi. Miesvieras, pyh! Onko tässä nyt enää mitään tolkkua!

Dagmarin poistuttua nimismies auttoi Amandan ompelukoneen ääreen, jotta tämä saisi ommeltua käänteet

Amandan ommellessa polkukoneella lahkeita, katseli nimismies ikkunasta. - Milloinkahan se vävysi saapuu kotiin? hän mietti Amandalle. Siis.. tarkoitan tietysti koko perhettä. Siis tyttäresihän siellä enää olikin. Niin. Löytääköhän Erik Fian sieltä Ranskasta? - Jos Erik ei löydä Fiaa, niin Fia kyllä löytää Erikin, sanoi Amanda topakasti, johon nimismies naurahti: - Taitaa olla tyttö äitiinsä tullut. Niin, niin. Kyllähän sinussa on esimerkkiä monellekin tytölle, olet sinä sellainen emäntä. Ja nimismies jäi mietteisiinsä, josko se Amanda voisi olla ihan vaikka hänen oma emäntänsä...

Housujen valmistuttua nimismies puki vaatteet ylleen haluamatta poistua Amandan luota, joten hän kysyi  haluaisiko tämä lähteä katsomaan hänen mökkiään. Jos Amandalla olisi joitain sisustuksellisia neuvoja antaa...Hän vielä kiitti hienoista housuistaan Amandaa halaamalla tätä ja sipaisten kevyesti huulillaan Amandan hiuksia.

Amandan epäröityä mökille kuljettavaa matkaa kipeän jalkansa vuoksi, nimismies lupasi kantaa hänet reppuselässä ja sen hän tekikin. Amanda kikatti kuin pikku lapsi, sillä silloin viimeksi joku oli häntä reppuselässä kantanut.

Nimismiehen mökki oli Amandan mielestä miehelle sopiva ja sen hän sanoikin.  - Jaa, tuumi siihen nimismies. Entäpä viihtyisikö täällä nainen? Noin niin kuin vaikka kahviseurana silloin tällöin, jos ei muuten, vaikka kyllä minulle muutenkin sopisi. Nimismies jatkoi. Amanda lupasi poiketa nimismiehen luokse kahville nyt kun tämä näin lähellä asui. Amanda huomasi, että mökin ikkunasta oli näkymä suoraan Siniseen Hetkeen, kun oikeaan suuntaan katsoi. Hänellä kylmäsi sydänalaa, kun hän muisti Erikiä kohtaan olevat epäilynsä. Ei ollut hyvä, että nimismies asui näin lähellä. Olikohan tällä omat epäilynsä Erikiin kohdistuen? Voi, kun sitä ei voinut kysyä vaan epäilyt piti piilottaa sisälleen ja olla kuin ei mitään tietäisikään mistään. Ja kun nimismies vielä oli niin mukava mies ja komeakin se oli ja niin voimakas...Amanda huokaisi.

Kuullessaan Amandan huokailevan, luuli nimismies tätä väsyttävän ja jalkaa särkevän, joten hän lupautui viemään Amandan takaisin Kuuralehtoon. Päästyään perille Kuuralehdon puutarhaan otti nimismies tuolin ja sieppasi Amandan syliinsä istumaan. Siinä he istuivat pitkän tovin jutellen niitä näitä ja Amanda unohti omat raskaat mietteensäkin. Tuulikello helisi hiljaa Ihmepuun oksalla heidän istuessaan puun alla. Siitä Amanda tiesi, ettei Herbertillä ollut mitään sitä vastaan, että hän oli saanut nimismiehestä itselleen hyvän ja läheisen ystävän.