Pientä lohtua hänelle soi kaunis ruusukimppu, joka eräänä päivänä oli hänelle kaupan lähetti toimittanut ja jonka hän oli laittanut uuteen Dolores-kaupasta tilaamaansa maljakkoon.
Päivät pitkät hän istui kiikkustuolissa ja katseli ihanasti tuoksuvia ruusuja, jotka eivät lopahtaneet, vaikka tunnit vaihtuivat päiviksi ja päivät viikoiksi. Eipä hän huomannut edes ihmetellä keneltä ruusut olivat peräisin.
Mutta kuten kaikki odotus, päättyi tämäkin hiljaiselo aikanaan ja yhtäkkiä oli Sinisen Hetken sali elämää ja ääniä tulvillaan. Sisarukset tapasivat toisensa ja isä lapsensa. Kaikki kiljuivat ja puhuivat yhteen ääneen, eikä kukaan kuullut, mitä toinen sanoi. Niinpä jätämme heidät riemuitsemaan toistensa seurasta ja kurkistamme, mitä olikaan tapahtunut ennen tätä iloista jälleennäkemistä.
Ollessaan matkalla Englannista Ranskaan hakemaan perhettään, Erik löysi satamasta lapsensa lastenhoitajan kanssa laivoja katselemasta. Lapset tietysti odottivat isänsä laivaa saapuvaksi. Lapset kapusivat laivaan sillä aikaa, kun Erik päätti hakea vaimonsa Sofian ja pikkuisen Greta-tytön heidän väliaikaisesta Ranskan kodistaan. Mutta kuinka ollakaan, satamassa hän sai kuulla, että joku nimismies oli kysellyt häntä useana päivänä satama-aluetta päivystäen, milloin Erikin laiva saapuisi. Ei siis tullut kyseeseen, että Erik olisi jäänyt satamaan hetkeksikään. Hän suuntasi kohti Helsinkiä aikomuksenaan jättää lapset hoitajansa kanssa kotimaahan, josta nämä sitten voisivat mennä toisella laivalla kotiin.
Helsingissä etsiessään laivaa, joka olisi menossa pohjoiseen, Erik tapasi Norjasta tulleen vanhan viikinkisuvun jälkeläisen, Arween. Heidän siinä turistessaan paljastui, että Arwee oli hyvin, hyvin kaukaista sukua myös Erikille, kauppiassuvuista molemmat lähtöisin. Arwee pyysi Erikiä palkkaamaan hänet laivalleen kokiksi, hyvä kokki kuulema olikin. Nyt hänellä oli määränpäänä Egypti, jossa hän aiemmin oli käynyt ja kohdannut siellä kauniin vaaleahiuksisen matonkutojanaisen, jota ei saanut pois mielestään. Oli aikonut lähteä tuon naisen etsimään. Erikiä moinen tarina kovin kummastutti eikä hän aluksi suostunut moiseen tuumaan, mutta kun hän kuuli Arween kuiskuttavan aarteista, mitkä Egyptissä odottivat löytäjää, alkoivat Erikin silmät hehkumaan.
"Siellä on valtaistuimia, jotka ovat niin painavia ja täyttä kultaa, ettei niitä jaksa kymmenenkään miestä kantaa", supisi Arwee. Ja niinpä oli Erikin suunnattava laivansa keula kohti tuntematonta seikkailua.
He purjehtivat pitkin meriä kaukaiselle Välimerelle asti Port Saidin satamaan ja sieltä Suezin kanavan läpi Punaiselle merelle. Onneksi kanava oli jokunen vuosikymmen aiemmin rakennettu, muuten olisi pitänyt kiertää Hyväntoivonniemen kautta vaarallista merireittiä koko Afrikan ympäri. Suezin kanavan läpi purjehtimiseen heiltä meni lähes vuorokausi, vaikka matka ei pitkä ollutkaan. Erik kulutti aikaansa kuuntelemalla Arween tarinoita Egyptin muinaisista aarteista, ja hän alkoi epäillä, ettei Arwee ollut ensimmäistä kertaa matkassa. Tosin siinäpä oli kokenut kaveri tällaiselle matkalle mukaan. Ei tarvinnut itse pohtia asioiden sujumista. Hän toki poimisi myös aarteita mukaansa, sehän oli itsestään selvää. Jokin palkkio kai tällaisestakin tuli itselle suoda.
Arwee löysi kuin löysikin matonkutojanaisen mukaansa, ja he ottivat lastiksi muutaman maton palkaksi naisen tekemästä työstä mattokauppiaalle. Tosin hieman epämääräisten sattumien kautta, nämäkin matot jäivät sittemmin Erikille.
Yön pimeinä hetkinä Arwee johdatti Erikin läpi sokkeloisten kujien kaupungin laidalle. Sieltä he löysivät tummiin pukeutuneita miehiä kameleineen. Arwee puhui heille jotain vierasta kieltä, josta Erik erotti yksittäisiä sanoja " Masá alkheir.. Ashara, ashara!..Mumkin?.. Jalla, jalla!.. Shukran.. Bikäm? Desbah ala kheer.." Lopulta kymmenkunta miestä liittyi heidän seuraansa Arween ojennettua heille seteleitä maksuksi. Isona joukkona he vaelsivat yön pimeydessä vain tähtien tuikkiessa taivaalla. Kuu riippui taivaalla asennossa, missä Erik ei ollut sitä aiemmin koskaan nähnyt, vaikka paljon olikin meriä seilannut. Taivasta hän ei kuitenkaan joutanut vilkuilemaan pitempään, sillä nuo outoa kieltä puhuvat miehet johdattivat heidät pimeään pieneen käytävään, jossa ei mahtunut täydessä pituudessa seisomaan eikä kunnolla hengittämään. He ähelsivät itsensä läpi pimeän hikisen, käytävän ylös ja taas alas ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes vihdoin he seisahtuivat jonkin aivan uskomattoman näyn eteen.
Siinä makasi muumio viidettä tuhatta vuottaan samassa paikassa ikuisen hiljaisuuden vallitessa. Miesjoukkio ryhtyi nopeasti, mutta äänettömästi tarttuen tavaroihin, kuljettamaan niitä ulos pimeästä läkähdyttävän kuumasta hautakammiosta.
Ei ollut aikaa valita, mitä tahtoi, mutta Erik sai mielestään arvokkaimmat, mitä odottaa saattoi. Siinä ne olivat: Muinaiset tuhansia vuosia haudassa piilossa olleet aarteet. Ei ollut Arwee häntä turhaan tänne tuonut. Miehet kuljettivat hänen laivalleen Tutankhamonin valtaistuimen, josta Arwee oli kertonut. Täyttä kultaa, aivan kuten oli kerrottu ja repivätpä he irti tuolin viereen kiinnitetyt soihdun pitimetkin, mitkä siinä kiireessä hukkuivat jonnekin. Oli joku kantajista yrittänyt niitä itselleen saada, mutta Erik sai lahjottua miehen luovuttamaan ne itselleen. Erik sai myös Kuningas Ramsesin patsaan. Kultaa, kuten arvata saattaa. Miehet kantoivat laivaan myös muumion, vaikkei Erik tiennytkään, mitä sillä pitäisi tehdä. Toiko mokoma vielä huonoa onnea hänelle ja laivamatkalle? Sillä pitkä oli vielä matka takaisin ennen kuin saattoi turvassa sanoa olevansa.
Juostessaan pois synkästä haudasta hän tarttui kompuroidessaan lasiseen esineeseen, joka siinä rytäkässä meinasi kaatua kumoon. Ymmärtäessään, että jaksaisi esineen itse kantaa, hän otti sen syliinsä ja ahtautui läpi käytävien viileään yöhön Egyptin taivaan alle. Hän veti syvään henkeä. Nyt odotti kiireinen kotimatka.
Ennen laivan pääsyä lopullisesti Egyptin vesiltä Arwee sai käsiinsä arabiankielisen lehden.
Siinä kerrottiin haudanryöstöstä, mikä oli paljastunut vastikään paikallisen Khan-el Khalilin basaarialueelle myyntiin tulleiden tavaroiden ansiosta. Niin uskomaton oli tarina, etteivät sitä paikallisetkaan uskoneet. Että muka kaksi valkonaamaista haamua oli yöllä laivalla seilannut pyramideille ottaen valtaansa suuren joukon beduiineja, jotka noiduttuina kantoivat aarteet hiekka-aavikolla odottaneeseen laivaan. Basaarialue raikui naurusta tuollaisen uutisoinnin ansiosta, kun joukosta joku lukutaitoinen heille tarinan kertoi. Mutta kuinka ollakaan, yksi ja toinenkin basaarikauppiaista rikastui käsittämättömällä tavalla.
Mutta tällöin Erik ja Arwee olivat jo kaukana.
Tällä välin lastenhoitaja, ranskatar Lylah, jonka nimi lasten suussa oli taipunut Liliksi kierteli taloa, mikä muuttui nyt myös hänen kodikseen.
Hän peitti kauhistuneena silmänsä mentyään keittiöön. -Ca alors! Hän huudahti nähdessään sotkun.
Sillä kamalalta näytti keittiössä. Kuin maanjäristys olisi iskenyt taloon.
Lili laittoi pöydälle mukana tuomansa kattilat ja paistinpannun, jonka hän sai ostettua Dolores-myymälästä ennen uuteen kotiin saapumista, sillä lapset olivat kertoneet, etteivät he omistaneet juuri mitään.
Amandan rynnätessä keittiöön tervehtimään lastenhoitajaa tämä kapsahti ottamaan hänet syleilyynsä ja pussata mäjäytti Amandaa poskelle kiljahdellen: Bonjour! Je suis Lylah! Mais non, tu est la mere de Sophie! Ca va?
Eikä Amanda ehtinyt sanaakaan sanoa, kun sai pusun toisellekin poskelleen ranskankielisen pajatuksen myötä.
Amanda oli niin onnellinen saatuaan tyttärenlapset kotiin. Niin, mutta hetkinen! Missäs oli Sofia? Ja pikkuinen Greta?
Erik kertoi tarinan, miten merirosvot olivat hänet laivoineen kaapanneet ja pakottaneet satamiin ja maihin, joihin hänellä ei ollut ollut aikomustakaan mennä. Olivat ryöstelleet mahtavan arvokkaita aarteita ja täyttäneet hänen laivansa ryöstösaaliilla ja uhanneet heittää hänet mereen, mikäli hän ei alistuisi heidän tahtoonsa. Hän oli saanut elää leivällä ja vedellä laivan ruumassa. Miksi he eivät olleet häntä heittäneet mereen, ei ollut hänelle selvinnyt. Mutta kuinka ollakaan, yksi toisensa jälkeen olivat merirosvot sairastuneeet johonkin outoon kuolettavaan tautiin ja lopulta Erikin oli pitänyt itse heivata heidät meren syliin. Niin jäi merirosvojen saalis hänelle. Mutta tilaisuutta hakea Fia lapsensa kanssa Ranskasta, niin sitä hänelle ei ollut tullut!
Eikä kukaan tiedä tänä päivänäkään, mitä aarteita on Sinisen Hetken eräässä huoneessa.
Kommentit